"Niin olenkin, olen varma, että minusta olisi tullut hyvin etevä, jos olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heittäen näyttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeensä. "Mutta minulta, näetkös, puuttui jotain, joka on välttämätöntä taiteilijalle: minä en ollut kunnianhimoinen. Olihan siitä pari kertaa puhetta, että antautuisin näyttämötaiteelle — useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat tietysti, ett'en ollut hullumman näköinen. Mutta minä en tahtonut, tahdoin tulla opettajattareksi ja jäädä äidin luo. Niin, minä olin tosin omituinen tyttö, kuljin vain omia teitäni", lisäsi hän, silmissä uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta sydämestäni ja tehdä tuo joku onnelliseksi… Sehän on nuorten tyttöjen tavallinen unelma, niin tavallinen, että sitä voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi… Mutta se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii … ja minulle oli siinä ehkä jotain erityistä, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja kiusattiin joka taholta… Ja nyt olen saanut kaiken, mitä toivoin, kaiken, kaiken, mistä uneksin…"
"Ester … Ester…!"
Bengt vaipui polvilleen hänen eteensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva hymy huulillaan…
Mutta kun he läksivät Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heidän suhteessaan omituinen muutos.
Ester ei käsittänyt, mitä se oli, mutta hänessä syntyi aina tunne, kuin silloin, kun taivas kauniina kesäiltana menee pilveen ja lintujen laulu vaikenee. Mitä oli tapahtunut, mikä Bengtin oli? Ei hän ollut epäystävällinen, hän oli suojelevan hellä kuin ennen, mutta jotakin puuttui, häneen oli tullut jotain hajamielistä ja jäykkää, joka tuntui hänen hyväilyissäänkin. Hänestä oli äkkiä tullut innokas sanomalehtien lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti häntä, huomasi, kuinka hän usein jäykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteensä. Ja Ester painoi päänsä hänen rintaansa vasten, katseli häntä suloisine, loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi, rakkahani?"
"Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta ystävällisesti. "Mikä lapsellinen kysymys! Luuletko, että ihminen on 'pahoillaan', kun hänellä on käsissään sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia ajatuksia voi kai aina syntyä, kun täytyy herätä aurinkoisesta unesta ja palata todellisuuteen ja sen arkipäiväisyyteen…"
"Mitä ajatuksia?" ihmetteli Ester.
"Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt vältellen ja alkoi puhua muista asioista.
Mutta kun he eräänä päivänä istuivat laivan kannella matkalla Stettinistä Malmöhön, — oli säteilevän kaunis kesäpäivä, taivas tummansininen ja aallot, joiden yllä merilinnut kirkuen kiertelivät, vaahtoiset ja vihertävät, — tarttui Bengt Esterin käteen ja, vetäen hänet lähemmäksi itseään, lausui: "Eikö totta, armas, meidän välillämme ei saa olla salaisuuksia, ei mitään epäselvää, mitään, josta arastelisimme puhua toisillemme?"
Ester loi hämmästyneellä silmänsä ylös.