Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa, nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin, tulenhehkuviin pilviin… Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. — Mikä? — elämäniloko, vaiko usko — vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen rakkautensa elinehto?…
Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen.
Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä … aina, aina … ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin valoisaksi… Onko köyhyys häpeä … onko häpeä, että on kieltäytynyt, rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?… Oi kuinka hän saattoi tahtoa erottaa meitä … minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin onnelliseksi… Bengt … Bengt… oi, se ei voi olla niin — se ei ole mahdollista … ehkä…"
Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena, kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti. Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään.
Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä. Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän sillä hetkellä tahtoi antautua.
Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa.
Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma, väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet hänet syvään uneen.
Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin tekisin sen hänen tähtensä!"
Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!"
Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään, hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi — jotain oli turmeltunut, menetetty —- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää ollut kukkiva niinkuin muinoin…