"Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain äidin luo…"
Bengt keskeytti hänet ylhäisellä kädenliikkeellä.
"Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei minun rouvani koskaan mene muualle, kuin minne hänellä on oikeus mennä. Otinkin asian levollisesti ja menin tieheni, minäkin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, että nuori, vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, että otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teidän pikku armonne!"
Hänen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi veitikkamaisella äänellä, ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä, mutta Esteristä tuntui, kuin olisi rautakäsi puristunut hänen hennon, vapisevan ranteensa ympärille. Mutta hän koetti ottaa kaikki leikillisesti ja nauraa, hänkin, kätkeäkseen, kuinka epämieluiselta tämä keskustelu, näin palvelijan läsnäollessa, hänestä tuntui.
Mutta näytti siltä, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain kourallinen ilmaa, sillä hän jutteli koko aamiaisajan kaupungin perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa varottaa häntä yskimällä ja vilkuttamalla silmiään, mutta turhaan. Viimein alkoi hän melkein uskoa, että palvelijat ovat erityinen rotu, joka ei kuule eikä näe, ja että parhaimman lajin heistä täytyy antaa tehdä korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta häntä typistetään…
"Erikson mahtaa olla kuuro tai tylsämielinen", sanoi hän viimein, kun he hetkisen olivat yksin.
"Miksi niin?"
"Oh, sinähän juttelet hänen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua muuta kuin uskotuilleen…"
"Ah, mitä turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on huonekalu, ei muuta… Kymmenen vuotta on hän nyt muutellut lautasiani, kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta mitä hän kuulee, se menee korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen tähtensä ei sinun tarvitse millään tavoin sitoa itseäsi. Ole, niinkuin ei häntä olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, että hän on huonekalu, automaatti…"
Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui häneen kiusottavasti. Hän muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa työväestä, sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja minkä haaveksivan innostuksen Bengt silloin herätti hänessä suurenmoisilla, vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui häntä vastapäätä ja ylenkatseellisesti vertasi lähimmäistään huonekaluun, joka ei näe eikä kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyvä Bengt oli työmiehilleen, hän tiesi, ett'ei heillä missään ollut parempia oloja kuin Vångan sahalla. Kuinka voi ihmisessä ilmetä sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskö, halu olla kaikessa ensimmäinen, sekö hänet sai pitämään huolta noista ihmisistä, joita hän itse asiassa halveksi?