Hän istui ja istui, tunnin toisensa perästä, ja kuunteli tuon kamalan ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti levosta ja hiljaisuudesta, syvästä, katkeumattomasta rauhasta, jota ei mikään voi häiritä… Se kertoi hänelle kuoleman suruisia satuja, se kuvasi ijäistä rauhaa, joka lepää nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin uneksivasti ja salaperäisesti, että suloinen väristys kävi Esterin läpi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevistä linnuista tuolla hautuumaalla, missä kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta enää elämän tuskia ja pettymyksiä… Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee hän tukahutettuja nyyhkytyksiä, musta varjo lankee kirkkomaan päivänpaisteiselle hietakäytävälle, ja silmät, jotka ennen olivat ankarat ja kylmät kuin teräs, loistavat lempeinä kyynelistä… Kuolema herättää jälleen rakkauden eloon … katumus saa unohtuneet nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi — onnellinen antaa mielellään anteeksi — sovinnon lempeys haihduttaa kaikki epäsoinnut… Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema?

Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mitä elämä oli riistänyt … syvä suru oli pehmentävä Bengtin sydämen, ja murhe, kaipaus oli tuova hänen sydämeensä taas rakkauden…

Esterin tili elämälle ei ollut pitkä. Hän kirjotti jäähyväiskirjeen parille lapsuudenystävälleen sekä Bengtille, sitten kävi hän köyhäin luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli hän mielestään valmis ottamaan tuon kauhean askelen.

Siitä asti kuin itsemurhanajatus oli hänet vallannut, ei hän tuntenut mitään epäröimistä. Hänen täytyi kuolla, koska hän ei voinut elää; se oli Esterin yksinkertainen johtopäätös, jota hän seurasi. Pimeys hänen ympärillään ja hänen sisässään oli liian suuri, hänen täytyi päästä pois siitä, hänen täytyi vapautua kauheasta sydämenahdistuksesta, joka jok'ainoa päivä uhkasi hänet tukahuttaa.

Pelkoa tai omantunnontuskaa hän ei tuntenut. "Miksi pitävät ihmiset itsemurhaa syntinä?" ajatteli hän. "Kaikki, mikä muista on niin suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylhäinen asema, kaikki tuo on omani, mutta sen heitän vapaaehtoisesti pois mennäkseni köyhän äitini luo, saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi elää. Miksi olisi se synti? Olen aivan varma, että Jumala tuomitsee toisin … olen varma, että kuolemasta herätessäni Hän ottaa minut rakastavana ja lohduttaen vastaan, ja sitten saan yhtyä taas äidin kanssa, saan hiipiä hänen syliinsä, niinkuin muinoin, ja levätä siinä ikuisesti, ja elämä, julma, valheellinen elämä on unohdettu ja haihtunut…"

Yöllä sitä päivää vasten, jonka hän oli määrännyt kuolinpäiväkseen, näki hän ihmeellistä unta. Hän on olevinaan suurissa pidoissa oudossa, eriskummaisessa talossa. Hän näkee useitten tuttavainsa vilahtavan ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, jännittynyt ilme, — vierasten kesken vallitsee salaperäinen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta kuulee hän uteliasta, innokasta kuiskailua: "tiedättekö, että rouva Hermanson, köyhä muotiompelija, on tullut taivaasta ja on täällä?" Esteristä tuntuu, kuin tietäisi hänkin, että äiti on läsnä, ja hänen sielunsa täyttää salaperäinen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset näyt täyttävät mielikuvituksen. Äkkiä näkee hän äidin yksinään istuvan sohvassa, aivan sellaisena, kuin hän eläessään oli, puettuna mustaan villaleninkiin, kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa hänet, hän mielii heittäytyä äidin eteen ja syleillä hänen jalkojaan, mutta hän ei pääse, sillä vieraat tunkeilevat sohvan ympärillä ja tervehtivät kunnioittaen vastatullutta. Viimein näkee hän Bengtinkin tulevan: tämä asettuu äidin eteen ja kumartaa, syvempään vielä kuin toiset, kädet ristissä rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sinä nyt noin äitiä tervehdit", huudahtaa Ester, "äitiä, jota sinä ennen halveksit!" — "Ah", vastaa Bengt ja katselee häntä alakuloisesti hymyillen, "silloin ymmärsin niin vähän, en ymmärtänyt taivaallista ylevyyttä…" Mielenliikutuksen vallassa heittäytyy Ester äidin jalkain juureen ja kätkee kasvonsa hänen syliinsä. — Silloin juuri hän heräsi, kyyneleet valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat hänen sielunsa syvimmät syvyydet järkkyneet.

Unen tuoma tunnelma säilyi kauan heräämisen jälkeen ja karkotti kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyyttä", soivat hänen mielessään, pyytävinä kuin kirkonkellojen kaiku, ja hän mietti kauan, kuinka ihmeellistä oli, että juuri Bengt oli nuo sanat lausunut.

Mutta päivän mukana hävisi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui häneen uudelleen ja veti ja houkutteli häntä puoleensa kuin huimaiseva syvyys.

Iltapäivällä matkusti Bengt Vångalle palatakseen vasta seuraavana päivänä, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan järjestykseen ja tuli pimeä, jätti hän kodin, jonne hän oli tullut täynnä kauniita unelmia elämänonnesta ja missä nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja hävinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle höyrylaivalaiturille, missä — sen hän tiesi — vesi oli syvää, ja siellä ei kukaan ollut häntä näkemässä.

Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti värähdellyt syksyn harventamissa puissa, mutta lahdella kävi vielä maininkeja myrskyn jäljiltä, jotka saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkinä laineina ja houkuttelivat meren syvyydestä omituisia huokauksia. Illan hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla.