"Niin — erotin vanhan Charlotten palveluksesta…"
Bengt hämmästyi niin, ett'ei voinut vastata, tuijotti vain Esteriin, kuin olisi Ester puhellut unissaan tai kuin olisivat hänen ajatuksensa sekaantuneet.
"Se ei liene tarkotuksesi", sanoi hän lopuksi kylmästi.
"Kyllä, se on tarkotukseni", vastasi Ester vilkkaasti, "sen täytyy tapahtua. Charlotte on saanut täällä liian suuren vallan, hän hallitsi itsevaltijaana sekä meitä että palvelijoita, ja sinä luulit, että hän hoiti hyvin taloutta, mutta kaukana siitä — hän oli suuri tuhlari. Hän on kaikki määrännyt — kaikki … minulla ei ole ollut mitään sanomista; jos halusin tehdä muutoksia, niin en voinut… Siksi pidin velvollisuutenani erottaa hänet…"
"Mutta eikö sinusta olisi myös ollut velvollisuutesi ensin neuvotella minun kanssani?" vastasi Bengt jääkylmän ivallinen ilme katseessaan.
"Niin", vastasi Ester punastuen, "se on kyllä totta, ja pyydän sinua suomaan anteeksi, jos tein pahoin. Mutta tunnustan tehneeni sen tahallani … tarkotan, että tahallani en kysynyt sinulta, sillä olin lujasti päättänyt, että Charlotten oli muutettava pois, ja pelkäsin vastarintaasi… Sillä en tahdo enää olla kuin varjo omassa kodissani, en tahdo kohdata häijyjä, pilkallisia katseita, kun käsken, että ruokaa on vietävä köyhäinhuoneelle tai että pari köyhää pienokaista saa syödä keittiössämme. Tahdon tuntea, että minulla Ester Falkensterninä on velvollisuuksia eikä ainoastaan etuja… Ja tuota kaikkea en voinut saada, niin kauan kuin vanha, itsevaltainen Charlotte oli paikoillaan…"
Bengt istui nojaten tuolin selkämystään ja tarkasteli Esteriä puoliksi suljetuin silmin. Hänen vihansa oli lauhtunut ja ihmeen kiusallinen uteliaisuus kalvoi hänen mieltään.
"Ester", sanoi hän viimein, peitellen mielenliikutusta, joka hänessä kuitenkin vallitsi, "mitä on tapahtunut? Jo jonkun aikaa et ole enää ollut kaltaisesi … jotain on sattunut … sinussa on jotain vierasta … olen sen kauan tuntenut, nyt tahdon tietää, mitä se merkitsee … mitä … suoraan sanoen … mitä on tapahtunut?"
"Iloitsen, että kysyt minulta", vastasi Ester liikutettuna, "monta kertaa on mieleni tehnyt puhua kanssasi, mutta en ole voinut … en uskaltanut… Niin, Bengt, jotain hyvin ihmeellistä on tapahtunut. Olen löytänyt pohjan elämälleni, minä, joka olin kuin ajelehtiva lastu, joka en ymmärtänyt omaa itseäni, joka olin aseeton kaikkea ja kaikkia vastaan, minä olen löytänyt keskipisteen elämälle, ja siinä keskipisteessä löysin taas koko tuuliajoisen, pirstoutuneen itseni… Ja se tapahtui siten, että vapahtajani Jeesus Kristus opetti minut uskomaan Jumalaan ja sanomaan häntä Isäkseni…"
"Sinusta on siis tullut herännäinen", sanoi Bengt, katsoen häneen syvästi halveksien, "mutta miten ihmeessä se on käynyt päinsä? En ole vilahdukseltakaan nähnyt tuota välttämätöntä välittäjää: pappia … saarnaajaa … kolportööriä…"