"Tiedätkö, Sven, mitä äidin täytyy tehdä, kun olit noin tottelematon?" jatkoi Ester ja hänenkin huulensa vapisi.
"Antaa vitsaa", vastasi pikku poika ja pani päänsä kallelleen ja katsoi äitiä niin suloisesti ja alistuvasti, että Ester luuli sydämensä halkeavan liikutuksesta. Jos hän olisi seurannut äidintunnettaan, olisi hän sulkenut pikku rikollisen syliinsä ja peittänyt hänet suudelmilla, niin ihastuttava hän oli Esterin mielestä, seisoessaan tuossa vapisevin huulin, viaton katse tiukasti ja rukoilevasti kiinnitettynä äidin silmiin. Mutta hän karkotti urhoollisesti nuo tunteet ja sanoi totisesti, kyyneleen toisensa perästä vieriessä hänen kuumottavia poskiaan pitkin:
"Niin, katsos, pikku poju, äidin täytyy sinua rangaista, kun olit tottelematon, niinkuin Jumalan täytyy meitä isoja ihmisiä rangaista, kun emme ole seuranneet hänen käskyjään; mutta sinä näet kyllä, että se on vaikeaa äidille, äidin täytyy itkeä monta, monta kyyneltä ja hänen sydämeensä koskee, mutta hänen täytyy rangaista sinun tähtesi…"
Sen enempää sanomatta laski hän pikku Svenin polvilleen, avasi hänen housunsa ja löi pari kertaa hänen lihavaa pikku ruumistaan. "Ai, ai", sanoi Sven; ei häneen koskenut kovasti, mutta hänestä oli sopivaa ja edullista, että äiti niin luuli. Mutta kun hän pääsi taas jaloilleen, loistivat hänen kasvonsa pelkkää iloa ja tyytyväisyyttä. "Nyt ei Sven koskaan enää ole tottelematon", vakuutti hän vakavana.
Ja Sven piti lupauksensa, joskaan ei sanan kaikkein laajimmassa merkityksessä, Mutta hyllyn pieniä kiusankappaleita ei hän enää koskenut. Välistä hän vilkuili sinnepäin, niin, vaipuipa toisinaan niitä katselemaankin, mutta silloin hän samalla piti itselleen pieniä varotuspuheita: "Sven ei saa koskea, äiti sanoi niin, Sven lupasi äidille, ett'ei koskaan, koskaan ole tottelematon".
Samaan aikaan kuin Sven tutustui sukukuviin, syntyi hänessä myös rajaton ihastus tauluihin, kuvakirjoihin ja soittoon. Joka päivä laahasi hän muassaan jotain kirjaa, huudellen: "Äiti, näytä Svenille tätä!" Mutta melkein aina täytyi heidän ensin katsoa erästä määrättyä kirjaa ja siitä kirjasta erästä kuvaa, ritaria täysissä aseissa, hevonen vierellään, eikä Sven milloinkaan väsynyt sitä katselemasta ja siitä juttelemasta,
"Onko hänellä miekka vyöllä, äiti?"
"Tietysti, suuri miekka."
"Lyökö hän sillä?"
"Tietysti; hän lähtee taisteluun, hevonen on jo valmiina — nyt heilahuttaa hän itsensä satulaan ja ratsastaa pois…"