Mutta ei ollut menestystä hänelläkään koettaessaan tavata tyttöä; pari kertaa kulki hän pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja näki paljon opettajattaria ja koulutyttöjä, mutta ei yhtäkään sopinut nimittää "kaunottareksi". Lopuksi hän suuttui, niinkuin aina, kun ei joku asia käynyt mieltä myöten; hänestä tuntui, kuin olisi Ester häntä persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sillä tunnilla ja minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea häntä vakoilemassa, ja hän päätti olla hänestä sen enempää välittämättä. Mutta päätöksen toteuttaminen ei onnistunut: hän ei voinut olla Esteriä muistamatta. Ajatus saada nähdä erinomaista kaunotarta oli saanut hänen mielikuvituksensa liikkeeseen ja täyttänyt sen kuvilla, jotka täytyi voida karkottaa, tai sitten oli niille löydettävä vastine todellisuudesta. Hän kulki siis yhä edelleen aina puolipäivin, otsa rypyssä ja tyytymättömän näköisenä, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo pitkän matkan päästä, nenälasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia.
Viimein hän eräänä päivänä näki koulun luona nuoren tytön, jonka näkö sattui häneen kuin sähköisku, paljon ennen kuin hän oli ennättänyt huomata muuta kuin hänen olentonsa rajapiirteet. "Se on hän", Bengt ajatteli, ja äkkiä tuntui hänestä kuin olisi aurinko noussut, kuin jotain valoisaa ja säteilevää olisi tullut häntä vastaan tuon nuoren tytön haahmossa. Silmänräpäyksessä ennätti hän painaa mieleensä hänen ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. Hän näki, että tyttö oli hyvin pitkä ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehmeät, notkeat liikkeet muistuttivat liljaa. Päätä verhosi tavattoman runsas, kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempeäloisteisille gasellinsilmille. Bengt ennätti myös huomata, että hän astui tavattoman kauniisti ja että ryhti oli samalla sekä ylpeä että naisellisen pehmeä.
Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat hänen mielikuvituksensa eivätkä koskaan enää unohtuneet…
Kun he menivät toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja nosti kohteliaasti hattua. Tyttö katsahti hämmästyneenä ylös, heikko puna kohosi hänen poskilleen, hän hymyili, puoliksi hämillään, puoliksi veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman päätään. Bengtkin hymyili — itselleen; hän tuskin tiesi tervehtineensä, hän oli toiminut kuin hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen nojassa, vaan siksi, että hänen täytyy…
Niin tosiaankin, tyttö oli kauneinta, mitä hän konsanaan oli nähnyt; nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa… Hän oli ihastunut, hurmaantunut; koko kotimatkan hän ajatteli tuota nuorta tuntematonta tyttöä. Välistä tuntui, kuin olisi hän seisonut vastalöydetyn, uuden madonnakuvan, ihmeteltävän taideteoksen edessä; välistä tuli nainen esiin, lämmin, elävä nuori nainen, väreillen ihanana kevät-unelmain ja kesäisten satujen tunnelmana; välistä väistyivät nuo ihanat näyt, ja epämääräisestä, sumuisesta etäisyydestä ilmestyi ihminen, Ester Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa: kuka hän on … minkälainen hän on … kuinka voisin häntä tavata?…
Äkkiä syntyi hänessä kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkkä tyytymättömyys kuohahti esiin ja valoi kylmää vettä hänen lämpimille tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, että nainen siinä asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle, kreivittärelle se ulkomuoto olisi omiaan, — mutta köyhä opettajatar, muotiompelijan tytär, mitä teki hän sellaisella kauneudella? Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, että hän sisimmässään kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden hän arveli sopimattomalla tavalla järjestävän elämän oloja. Ja kotiin tullessaan oli hän niin alakuloinen ja nyreissään, ett'ei koko iltana puhunut kenellekään sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehtiä ja kirjotti kirjeitä ja myöhemmin illalla läksi yksin kävelemään maalle päin. Mutta koko ajan seurasi häntä Esterin suloinen kuva, joka hymyili hänen synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringonsäde raju-ilman pilville.
Seuraavana aamuna herätessään oli hän paremmalla tuulella. Ensiksikin oli hän nukkunut hyvin, johon hän pani paljon arvoa, ja toiseksi oli hänen onnistunut vakuuttaa itseään siitä, ett'ei ollut mahdollista muuttaa luonnon erehdystä kaunottaren suhteen ja että siksi oli paras ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimmäistä päätöstään ja ruveta tytön ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin hän edellisenä päivänä oli tavannut Esterin, läksi hän siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin tyttö tuli näkyviin, meni hän suoraan häntä vastaan, nosti hattuaan ja levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui:
"Pyydän anteeksi, neiti, että eilen tervehdin teitä ilman minkäänlaista oikeutta siihen. Harmillinen lyhytnäköisyys, joka usein tekee minulle pienet tepposet, selittäköön erehdykseni. Toivon, että suotte anteeksi?"
Ester loi häneen aran, ihmettelevän katseen ja kumarsi hymyillen. Hänen mielestään oli erehdys liian vähäpätöinen kaivatakseen noin pitkää puolustusta, ja jos hän miehen kohtelussa olisi huomannut vähääkään tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi hän heti karkottanut hänet luotaan. Mutta hänen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mitään sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja hänen katseensa levollinen ja kylmä. Ester tiesi hyvin, kuka hän oli, ja hänestä oli imartelevaa, että konsuli Falkenstern näin huomasi häntä.
"Sallikaa minun esittää itseni", jatkoi tämä yllä samaan levolliseen, objektiiviseen tapaan, jonka hän arveli paraiten vievän perille, "olen konsuli Falkenstern."