Ester ei vastannut; hän meni säiliön suljetun oven taa kuuntelemaan. Hän kuuli, kuinka pieni rikollinen siellä itki hiljaa ja liikuttavasti, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten kävi äkkiä kaikki hiljaiseksi ja Esterin kuunteleva korva erotti, kuinka Sven kömpi ja käänteli, mutta sitten ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Silloin ymmärsi Ester, että poika oli tyytynyt osaansa ja aivan levollisesti laskeutunut lattialle ja nukahtanut ja että hän koko ajan oli nukkuva, sillä välin kuin Bengt istui tuolla kirjotuspöytänsä ääressä ja synkän näköisenä odotti, että yksinäisyys ja pimeys pehmentävät Svenin paatuneen sydämen. Esterin oli mahdotonta, huolimatta tuskastaan ja levottomuudestaan, olla hymyilemättä tälle surullisen naurettavalle kohtaukselle, kun hän kiiruhti huoneesta, puki päälleen niin pian kuin taisi ja juoksi rehtori Grahnin luo. Sillä hän oli varma siitä, että jotain oli tässä takana, hänen äidin vaistonsa sanoi hänelle, että Sven salasi jotain, joka olisi voinut selittää hänen omituisen itsepintaisen käytöksensä.
Rehtorin portaissa tuli tämä itse vastaan.
"Ah, rouva Falkenstern, te ennätitte ennen minua!" huudahti rehtori. "Olin juuri tulossa teidän luoksenne selvittämään sitä, mikä tänään tapahtui…"
"Niin, teillä on ollut ikävyyksiä pikku Svenin tähden", vastasi Ester epävarmasti.
"Niin, onhan se vähän ikävältä näyttänyt", vastasi ystävällinen rehtori Grahn, hymyillen, "mutta oikeastaan on minulla hyvin 'hauska' juttu kerrottavana teille, rouva."
Esterin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hänen aavistuksensa oli siis ollut oikea — äidinvaisto ei voi johtaa harhaan!…
"Ehkä tahdotte tulla sisään, rouva Falkenstern, niin kerron koko muistutusjutun", jatkoi rehtori, kiiruhtaen edeltä ja avaten oven Esterille.
"Niin, asianlaita on sellainen", alkoi rehtori, kun hän oli osottanut Esterille paikan sohvassa ja itse istuutunut vastapäätä, "että koulussa on pieni kivulloinen poika, pieni raukka, joka alinomaa vilustuu, on heikko ja tietysti rajupäitten pilan esineenä. Varsinkin saa hän kestää ankaraa taistelua kalossiensa vuoksi, jotka hänen täytyy pitää jalassa ulkona ollessaan, jott'ei vilustuisi. No, tänään oli pistänyt parin junkkarin mieleen kätkeä kalossit, niin että Vilhelm sai koko aamupäivän loma-ajan seisoa lumisohjussa ilman niitä. Välitunnin lopulla tuli salaisuus ilmi ja niin syntyi pilkallinen riemunrämäkkä poika raukan ympärillä, joka ei voinut tietysti puolustautua sanoin eikä nyrkein."
Silloin ryntäsi Sven Falkenstern kuin nuori leijona suurten nauravain poikain kimppuun, jotka olivat häntä monta vuotta vanhemmat; se oli merkki yleiseen tappeluun, kello soi yhden, kaksi, kolme kertaa, ei kukaan kuullut, tapeltiin vaan puolella ja vastaan. Meidän täytyi antaa muistutus koko joukolle, mutta oikeastaan ihailimme pikku Sveniä ja olisimme mieluinten palkinneet häntä."
"Kiitos", sanoi Ester, hymyillen kyynelten lomasta, puristaen rehtorin kättä ja nousten, "olette tuottaneet minulle suuren ilon. Nyt täytyy minun kiiruhtaa kotiin vapauttamaan pientä vankiparkaani, joka istuu pimeässä putkassa rangaistukseksi siitä, ett'ei tahtonut kertoa syytä muistutukseensa."