Aika olikin varsin sopiva tähän matkaan. Damasko kuului näet tähän aikaan kuningas Areteen, Petran emiirin, valtaan, ja kun tämä sekä ylimmäinen pappi olivat ystäviä, helpoitti se suuresti Sauluksen yritystä.
Hän teki siis matkasuunnitelman laskien tarkasti, kuinka paljon aikaa, väkeä ja rahaa hän tarvitsi päästäkseen suotuisaan tulokseen. Sitte meni hän ylimmäisen papin luokse saadakseen tämän hyväksymisen ja suostumuksen.
Ylimmäinen pappi Teofilus, joka pääsiäisjuhlan aikana oli nimitetty hänelle uskottuun virkaansa, oli, kuten hänen veljensä Jonatankin — Stefanuksen tuomari — ja isänsä Hannas, sadukeusten lahkoa ja siis oikeastansa Sauluksen, tuon innokkaan fariseuksen ja Gamalielin oppilaan vastustaja. Mutta yhteinen viha natsarealaisiin, joka viime aikoina oli tykkänään vieroittanut Sauluksen Gamalielista, pakoitti nuo molemmat vihamiehet yhteen ja saattoi heidät unhoittamaan entiset riitansa. Teofilus vastaanotti Sauluksen kohteliaalla alentavaisuudella, ja kun hän kuunteli tuon nuoren kiivastelijan ehdoitusta ja näki sen tulen, joka hehkui hänen silmissään, silloin riemuitsi tuo pelkuri sadukeus ja onnitteli itseään sekä korkeaa neuvostoa, että ilman omaa alkuunpanoa, joka aina saattoi vaaraan joutua kansan epäsuosioon, voi tähdätä kuoloniskun vihattuun natsarealaiseen lahkoon…
Seuraavana päivänä esitettiin Sauluksen ehdoitus korkealle neuvostolle. Tämä herätti ensin kovaa vastustusta. Kiivas ottelu tapahtui sadukeusten ja fariseusten kesken, joista jälkimäiset katsoivat kylläksi julmuuksia harjoitetun, kyllin verta vuodatetun. Mutta sadukeukset, joihin kuului mahtavimmat Israelin pappissuvuista, eivät myöntyneet; he huomauttivat jäykällä itsepintaisuudella kaikista suosiollisista asianhaaroista: nuoren Sauluksen uutteruuden ja innon, joita ei voitu rahalla ostaa, ystävyyden suhteen kuningas Artekseen j.n.e., kunnes korkea neuvosto viimein myöntyi ja ehdoitus hyväksyttiin.
Saulus varustettiin siis korkean neuvoston lähettilääksi. Hänelle annettiin tarpeellinen apujoukko ja rahasumma sekä valtuutettiin jokapaikassa, synagoogissa, kaduilla tahi yksityisissä asunnoissa, vangitsemaan kielletyn natsarealaisen harhaopin harjoittajat sekä tuomaan ne sidottuina Jerusalemiin.
Kuumeentapaisen voitonriemun valloittamana, joka hetkeksi lievensi levottomuutta hänen mielessään, kiiruhti Saulus kotiin ryhtyäkseen välittömästi matkan valmisteluun.
Väsymätön toiminnanhalu täytti hänen; hän suunnitteli päivien matkat, päätti jo edeltäpäin, missä oli pysähdyttävä, valvoi kaikkia järjestelyjä, osti itse hevosia ja muuleja, nuoria, voimakkaita eläimiä, jotka pikaisimmin voisivat taivaltaa matkan, ja valitsi seuralaisensa, joihin, paitsi hänen palvelijaansa Joelia, kuului leviittoja ja oikeudenpalvelijoita sekä muutamia maaherran antamia roomalaisia sotamiehiä. Hän näytti kammoksuvan lepoa ja rauhaa tällä ajalla. Ei hän edes öillä ollut levossa; silloin otettiin vanhat pergamenttikääröt esiin, ja kirjoitusten lainkäskyistä ja säännöistä etsi hän tuskallisella innolla menetystavalleen oikeudenmukaista vahvistusta, jota hänen kapinallinen sydämensä kieltäytyi antamasta. Hän kirosi tuota heikkoutta, hän vietti tuntikausia rukouksessa, että Jehova ottaisi sen pois ja tekisi hänen sydämensä yhtä vapaaksi epäilyksestä kuin hänen tahtonsa oli, ja mennessään aamusilla pihalta vettä noutamaan näkivät Joelin uteliaat katseet tuon pienen akkunan ristikon läpi Sauluksen haamun vaeltavan edestakaisin, valaistuna omituisella harmaankeltaisella valolla, jonka vaikuttivat aamuhämärä ja tuo pieni palava lamppu…
Oli sen päivän edellinen ilta, joksi Saulus oli päättänyt Damaskon matkansa. Väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta, mutta voimatta etsiä lepoa, lähti hän kaupungin ulkopuolelle, saadakseen luonnon yksinäisyydessä ja sen levon ympäröimänä, minkä ilta tuotti tienoolle, rauhaa sielulleen ja kootakseen voimia siihen vaikeaan tehtävään, joka odotti häntä.
Hän oli kulkenut läntisestä kaupunginportista. Pohjoisessa ja etelässä kohtasivat hänen katseitaan korkeat vuoret, jotka kallistuivat Hinnomin ahtaaseen ja syvään rotkoon päin, mikä kaakossa rajoitti Jerusalemia. Edessään näki hän kiemurtelevan tien, joka Jerusalemista vei länteen päin merenrannalla olevaan Jaffan kaupunkiin. Tätä tietä käyttivät uutterasti matkustajat; muukalaiset, jotka olivat nousseet maihin Jaffassa, kauppiaat, jotka tavaroilla kuormitettuine muuleineen matkustivat Jerusalemiin myymään ja vaihtamaan tavaroitaan.
Aurinko oli laskeumaisillaan; tuon tuostakin kohtasi Saulus kulkijoita, jotka kiireesti riensivät kaupunkiin ennen yön tuloa.