Nuo molemmat nuoret miehet lähtivät pylväskäytävästä ja sekaantuivat väkijoukkoon, jossa nyt nähtiin aaltoilevaa liikettä ja kuultiin vilkasta kuiskinaa. Kaikki likistivät ja tuuppivat toisiaan nähdäkseen molempia vankeja, jotka vahtien ympäröiminä liikkuivat verkalleen kartanon poikki. Ei kumpikaan vangeista näyttänyt kuitenkaan huomaavan kansan uteliaisuutta, vielä vähemmin vaivasi se heitä. Toinen heistä oli vähän yli keski-ijän, ja hänellä oli voimakas ruumis ja karaistut, päivänpaahtamat kasvot. Katseensa oli vapaa, melkein iloinen, osoittaen tuota sielun tyyntä rauhaa, jota ei mitkään ulkonaiset myrskyt voi häiritä.
Toinen oli useita vuosia nuorempi kumppaniansa, ja hänen vartalonsa oli hoikka sekä hieno kuin nuorukaisen. Hänen lempeät, siniset silmänsä olivat haaveksivat, ilmaisten hengen ylevyyttä, mutta kun hän joskus loi katseensa ympärillä oleviin, kuvastui siinä sama rohkeamielisyys, joka kunnosti tuota vanhempaa vankia.
"Näetkö, miten julkealta ja voittoriemuiselta tuo kaljupää näyttää?" huudahti Joel, joka nyt Sekstuksen kanssa oli tullut vankien luo. "Mutta odotappas, aurinko ei vielä ole laskenut, ennenkuin pääsi keikahtaa maahan, itserakas natsarealainen!"
Sekstus veteli partaansa ja heitti pilkallisen katseen Joeliin.
"Se ei käy niin nopeasti, kuin luulet, ystäväni! Erehtyisinpä suuresti, jos ei tuolla miehellä olisi pää oikealla paikalla ja antaisi teille yhtäpaljon tekemistä kuin väärä profeetta itse!"
"Ehkä", vastasi Joel yhä enemmän kiihoittuneena, "sillä he ovat liitossa perkeleen kanssa ja villitsevät kansaa hänen lumouksillaan samoinkuin heidän niinsanottu mestarinsa. Heitä on jo useita kertoja vakavasti varoitettu ja kehoitettu lakkaamaan saarnoistaan ja kujeiluistaan rampojen ja sokeain suhteen, ja kun ei mikään auttanut, pantiin he vankeuteen. Mutta kuinkas kävi! Kun heitä aamulla aiottiin tuoda neuvoston eteen, ja oikeudenpalvelijat menivät heitä noutamaan, oli perkele vapauttanut heidät vartijain kuulematta ja näkemättä mitään. Ja sitte he alkoivat tavallisen saarnaamisensa jälleen, kunnes päällikkö tuli kutsumaan heitä neuvoston eteen. Nyt näemme, onko saatana edelleen halukas auttamaan heitä!"
"Teidän neuvosherranne varmaankin kunnioittavat suuresti saatanaa, koska he ovat niin sääliväisiä hänen suosilaitaan kohtaan", vastasi Sekstus pilkallisesti. "Jos joku Roomassa uskaltaa hiiskahtaakaan keisaria vastaan, niin on paikalla pää poikki, mutta täällä on pitkät mutkat ja metkut vähäpätöisten kapinoitsijain kanssa."
Joel ei vastannut. Hän rypisti kulmiaan, ja vastenmielinen tunne siitä, että hän kuului vapaudettomaan kansaan, jonka neuvostolla ei todellakaan ollut kuolemaan tuomitsemisen oikeutta, keskeytti hetkeksi hänen kerskuvat sydämenpurkauksensa.
Sillä aikaa jatkoivat vartijain ja heidän päällikkönsä ympäröimät vangit kulkuansa kansan esikartanoon. Täälläkin oli paljon kansaa koolla; temppelipalvelusta toimittavia leviittoja, jotka asuivat muurin sisäpuolella olevissa rakennuksissa; pappeja ja fariseuksia sekä oppilaita, jotka tulivat siellä sijaitsevasta synagoogasta, liikkui sekaisin. Mutta koska kaikki täällä olivat juutalaisia, ei näköala ollut niin kirjava kuin ulkona. Valkoinen väri oli puvuissa vallitsevana sekä noissa pitkissä alusvaatteissa että valkeissa viitoissa, joita muutamat kantoivat hartioillaan.
Vangit kulkivat kartanon poikki hiljaisuuden vallitessa ja vietiin sitte portaita myöten n.s. "neljäkäskivi-saliin", jossa olivat ovet kummallakin puolella, ja jonka ulkopuoli oli kansan ja sisäpuoli pappien esikartanoon päin. Tämän alttarilta nousi vielä savua aamulla uhratusta lampaasta.