Mitä tarkoitti hän sillä? Oltiinko tosiaankin tultu niin pitkälle, että hän tunsi inhoa? Tokkohan rajuilma nyt yltyisi raivoamaan kotiin tultua? Uudelleen ja yhä uudelleen, puhellessaan hermostuneena ja teeskennellen, juolahti mieleensä Robertin karvas, rankaiseva ilme, uudelleen hän näki hänen käsivarret ristissä, pää hiukan alaspäin, näki rypistyneiden silmäluomien alta kovan, mustan katseen, joka sattui kuni terävä miekka. Kauhun, vaan samalla hurjan, selittämättömän ilon tunne valtasi hänet: jotain oli tapahtuva, jotain täytyi muuttua; tuolla tavoin ei voi katsoa naista, jota kerran on rakastanut, ilman että siitä tulee kauhistavat seuraukset. Vaan minkähänlaiset? Heti illallisen syötyä, Gabrielle ja Robert sanoivat hyvästit ja lähtivät koria. Tohtori Sandin oli jo mennyt pois, ja mieliala seurassa oli sellainen, ettei kellään ollut halua yhdessäolon pitkittämiseen.
Kotia kävellessä vallitsi täysi vaitiolo. Sykkivin sydämin odotteli Gabrielle, että saisi Robertilta nuhteita siitä, miten oli illan kuluessa käyttäytynyt, mutta turhaanpa odotti. Vasta kotia saavuttua, kun Gabrielle oli valmis sanomaan hyvää yötä ja menemään omaan suojaansa, sanoi hän levollisena vakaasti, vaan ei millään kovalla katseella, kuten hän oli kuvitellut mielessään:
"Olen pahoillani, että minun tulee sinulle sanoa, vaan minun täytyy pyytää, ettet vast'edes käyttäytyisi niinkuin illan kuluessa. En voi suvaita sitä, että minun vaimoni — sanoissani minun, tarkoitan papin, pastorin — käyttäytyy niinkuin sinä käyttäit ja olet käyttäinnyt viime aikoina"
Gabrielle vapisi kuni ratsu, jonka kylkiin kannukset liian kovasti painalletaan.
"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän läähättäen ja koetti tyyneesti kestää Robertin katseen, "selitä hiukan selvemmin…"
"Sitä en tarvitse. Sellaiset selitykset, joita minun täytyisi tehdä, olisivat vain vastenmielisiä meille kummallekin, eikä niistä lähtisi mitään hyötyä. Tiedät, Gabrielle, aivan hyvin, mitä tarkoitan."
"En, sitä en tiedä!" huudahti Gabrielle haltioissaan, "enkä myöskään tiedä, että sinulla olisi oikeutta, vaikkapa halveksitkin minua ja pidät minua itseäsi alhaisempana, sanoa että sinä kiellät…"
"Rauhoitu", keskeytti Robert laskien kätensä Gabriellen vapisevalle käsivarrelle, "älä mene liiallisuuksiin. Älkäämme huoliko antaa valtaa äkillisille mielen purkauksille, mitä hyötyä siitä lähtisi? Jollet ymmärrä mitä tarkoitan, niin sanon sen sinulle suoraan. En kiellä sinulta mitään, pyydän vain sinun vastedes käyttäimään toisella tavoin tohtori Sandinia kohtaan, koska pappina en voi sallia, että vaimoni tekee itsensä syylliseksi sellaisiin oikeutettuihin moitteisiin, kuin sinä eilen illalla. Huomaa tarkoin se, etten nyt puhu sinulle puolisona, sillä sellaisena pyydän sinua vain tutkimaan sydämmesi ja rukoilemaan Jumalan estämään sinua synnistä. Puolisona en vaadi mitään; voin surra, voin pyytää ja varoittaa sinua, mutta vaatia en voi. Jos vaimo on mennyt niin kauvas, että hänen sydämmessään voi saada sijan joku muukin, kuin oma mies, niin täytyy miehen mukautua onnettomuuteensa ja kenties sanoa syyn olevan hänessä itsessäänkin. Vaan pappina vaadin, että jos tahdot pysyä vaimonani, alat käyttäidä kokonaan toisella tavoin tohtorin suhteen. Muistathan sopimuksemme: papillisen toimintani alalla en tee mitään sovitteluja, en mitään myönnytyksiä."
Hän vaikeni, huokasi syvään ja siveli kädellään otsaansa. Gabrielle ei heti saanut vastanneeksi; Robertin sanat olivat tehneet häneen sellaisen vaikutuksen, että hänen mielensä oli aivan huumautunut voimakkaista tunteista, jotka saivat vallan. Hetkisen seisoen liikahtamatta käsi pöydän reunaa vasten, kiinnitti hän samalla aran ja rohkean katseen Robertiin, aivan kuin leimuten tulessa mielen liikutuksesta…
"Robert", puhkesi hän lausumaan vapisevin huulin, "koska olet puhunut tuolla tavoin, haluan minäkin puhua suuni puhtaaksi, jota muuten en olisi tehnyt, vaan ennen vaikka kuollut, kuin sanonut sen, mitä nyt aion. Vaan sinä olet ottanut ensi askeleen, enkä minä. Sinä kiellät … sinä et suvaitse… Vaan tiedätkö, mitä minä siihen vastaan? Vastaan, ettei sinulla enää ole oikeutta vaatia minulta mitään, ettei voi vaatia mitään ihmiseltä, jonka on saattanut niin onnettomaksi, kuin sinä olet tehnyt minut. Et ole oikeutettu syyttämään minua mistään, sillä silloin teen minä sinua vastaan sen syytöksen, että vika on sinussa; sinä olet saattanut minut niin sanomattoman onnettomaksi, että voisin syöksyä mihin hyvänsä, vaikkapa syntiinkin, kunhan vain pääsisin tästä kauhistavasta elämästä. Oletko muka koskaan ollut huomaavinasi, miten huonosti minä olen viihtynyt täällä? Oletko milloinkaan ajatellut sitä, kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä minusta on tuntunut, kuinka kaikki ihmiset ovat minua kohdelleet kuni kammottua, muukalaista, ja kuinka minä puolestani olen inhonnut kaikkia? Et, et ole välittänyt minusta vähintäkään, joka ainoa työmies on ollut sinulle omaa vaimoasi rakkaampi. Ja sitten, jos on ainoakaan ihminen, joka minua miellyttää, ainoakaan olento, joka on osoittanut ystävällisyyttä ja osanottoa minua kohtaan, niin sinä kiellät minua olemasta hänelle ystävällinen, sinä et suvaitse, että edes kerran saisin tuntea hiukkasen vapautta ja nuoruuden iloa tässä luolassa, johon olen tuomittu kuihtumaan kuoliaaksi. Päivä päivältä, tunti tunnilta olet varastanut minulta viimeisen hivenen elämän iloa, ja tunnen, miten sen ikävöiminen on tappamaisillaan minun…"