Vaan liiallisuuteen meneminen — tapa, millä nälkään nääntymäisillään oleva sielu haki henkistä ravintoa — niin luonnolliselta kuin se tuntuukin henkilölle sellaiselle, joka on vuosikaudet raa'an itsekkäisyyden sokaisemana harjoittanut väkivaltaa henkensä jaloimpia pyrintöjä vastaan, rauhoittui vähitellen ja hänen henkinen elämänsä tasaantui. Kääntymyksensä alkuaikana hän oli pelolla karttanut lähenemästä kaikkea, mikä vaan ei näyttänyt hengelliseltä, ja siten usein tullut osoittamaan kovuutta ja välinpitämättömyyttä sekä melkein joutunut uusien uskon toveriensa arvostelujen ja määräysten orjaksi, vaan tuo pelko poistui poistumistaan aina sitä mukaan kuin Kristuksen rakkaudessa eläminen hänessä lisääntyi ja hän alkoi saada kokea sen mukana tulevaa henkistä vapautta.
Tuo vapaus kehitti hänet itsenäiseksi, joka luontonsa monista erilaisista, maailman-elämän rikkomista voimista vähitellen muodosti orgaanisen yhtäjaksoisen kokonaisuuden. Kristuksessa hän oli löytänyt itsensä; hänen oli onnistunut kuolettaa tuo pintapuolinen, rikkiruhjottu olento, jonka hyvyys oli ristiriidassa kovasydämmisyyden kanssa, ja jonka siveellinen raukeus oli häpeänä hänen ylpeydelleen; kärsimysten kuumuudessa, Kristuksen rakkauden tulessa hän oli muodostunut kokonaiseksi todelliseksi olennoksi — "jolla oli Jumalan leima otsassaan."
Pintapuolisesta katsojasta hänen elämänsä kenties näyttää, olleen säännötöintä ja suunnitelmia vailla. Hän vuokrasi pienen asunnon mäen rinteellä lähetystalon lähistössä, ja siellä eleli hän yksinomaan sairaita ja köyhiä varten. Hän täydensi Robertin työtä siellä. Väliin hän oli useampia päiviä kotoaan poissa; silloin hän aina asui jonkin sairaan, köyhän perheen luona, jossa hän pelastusarmeijan sotilasten tavoin työskenteli sekä sielun että ruumiin pelastukseksi.
Hänen Tukholmassa asuvat sukulaisensa ja entiset seurakumppaninsa pitivät häntä luonnollisesti, toiset enemmän, toiset vähemmän mielisairaana. Mutta oli eräs, jolle Gabriellen itsensäkieltäymystä harrastava elämänlaatu ei antanut rauhaa, eräs jota tuo ihmeellinen muutos välistä miellytti, välistä taas harmitti kuni arvattava arvoitus, jonka monimutkainen salaperäisyys välistä voi saada arvaajan mielen ihan kuohuksiin. Kreivinna Barneken nimittäin ei saanut rauhaa siitä lähtien, kun oli saanut tiedon kasvattityttärensä kääntymyksestä; maneetin neulan tavoin vetää tuo vähäinen seutu Norrlannissa, jossa Gabrielle oli kamppaillut elämänsä suurimman taistelun, hänen ajatuksiaan puoleensa ja täyttää hänen mielensä kateellisella, mietiskelevällä ikävöimisellä. — — —
Kirkkotarhan eräässä kulmassa, kummulla, jolta voi nähdä kauvas merelle, on hauta, jota koristaa yksinkertainen graniittipatsas.
Kummulta aukeaa laaja näköala saariston yli, aina taivaan rantaan saakka, missä meri ja taivas yhteen sulautuu. Kauniina kesäiltoina uinailee meri rauhallisna kummun edustalla; lännestä hehkuu laskevan auringon loiste ja punertaa veden pinnan, kunnes yö tulollaan himmentää hohteen ja saattaa hiljaisuuden vieläkin syvemmäksi. Syys-iltoina taas, kun myrsky ulvoo, kun kuohut pauhaavat ja lännen pilvistä hohtaa tulipunainen loiste, valaisten lakkapäitä laineita, silloin kuuluvat kummulle meren äänet virittäen vainoajille valtavan kuolinvirren.
Sellaisina iltoina siellä usein seisoo mustiin puettu yksinäinen nainen. Väliin hän kumartuu järjestämään hautakummun kukkasia, väliin taas nojautuu käsivarsillaan hautaa ympäröivää aitausta vasten, unelmiin vaipuneena. Mereltäpäin tulee kylmiä tuulen puuskia, ilta alkaa hämärtää, ja laskevan auringon viimeisen säteen valossa välähtää hautakiven kullattu kirjoitus:
Robert Fredrik Wallner.
Pimeydestä — varjojen hautta — valoon.