"Mutta tämä ei toki käy laatuun", jatkoi kreivitär entiseen tapaansa, "sinun täytyy ruveta juomaan terveysvettä, saadaksesi takaisin ruokahalusi. Sinulla, rakas lapseni, ei todellakaan ole varaa käydä kalpeammaksi tahi laihemmaksi. Katsohan vaan ranteitasi, käy oikein säälikseni nähdä niitä."
Gabrielle ei vastannut; mutta itsekseen ajatteli hän, että jos kreivittäreltä menisi lihan palanen väärään kurkkuun, ei hän suinkaan tekisi mitään sen poissaamiseksi sieltä.
"Neiti Barneken on hankkiva itselleen paremman ruokahalun päivälliseksi", lausui pastori äkkiä, "hän ja minä olemme päättäneet aamupäivällä lähteä ratsastamaan, ja se on liikunto, joka tavallisesti kiihoittaa ruokahalua."
Kreivittären kasvot synkistyivät äkkiä.
"Vai niin", sanoi hän jääkylmästi ja loi samassa Gabrielleen katseen, joka sanoja selvemmin ilmoitti, että se ratsastus-retki tulisi tapahtumaan ainoastaan mielikuvituksessa.
Kreivitär täyttikin, mitä hänen katseensa oli luvannut. Heti aamiaisen jälkeen pyysi hän pastoria tulemaan kirjoitushuoneesensa, missä pidätti häntä pari tuntia keskustelemalla uuden vaivaistalon ehdotuksesta, jota hän aikoi pyytää kreivin esittämään seuraavassa kunnankokouksessa. Kun tämä aine, johon Robert oli erinomasti innostunut, oli loppuun käsitelty, kysyi kreivitär, lempeästi hymyillen, eikö pastori tahtoisi seurata häntä Enbyhyn, Lars Petter'in luo; vaimo siellä oli hyvin sairas ja hänen sieluntilansa äärettömän surullinen. Pastori oli tietysti heti taipuvainen. Kreivitär pukeutui sopivaan kävelypukuun, joka oli yksinkertainen, vaan aistikas ja kaunisti häntä. Käsivarrellaan oli hänellä pieni kori, täynnä kirjoja, rahaa y.m. ja kädessä pitkä päivänvarjo, jota hän käytti keppinä. Yhdentoista ajoissa pastori ja hän sitte läksivät Enbyhyn Lars Petter'in luokse.
Oli kuuma kesäpäivä ja tie Lars Petterin tuvalle, joka oli noin puolen penikulman matkan päässä Säboholmista, kulki melkein lakkaamatta auringonpaisteisten niittyjen yli ja pölyisiä maanteitä pitkin. Tavallisesti kreivitär ajoi käydessään köyhien luona, mutta tänään hän piti kävelemisen edullisempana, sillä jos hän olisi ajanut, ei koko matkaan olisi kulunut kuin pari tuntia, jota vastoin edestakainen kävely levähdyksineen ja keskusteluineen saattaisi kestää melkein koko aamupäivän.
Pastoria lämpö suuresti rasitti; hän oli kyllä muuten ravakka jalkamies, mutta puolipäivän kuumuus, jota ainoastaan ani harvoin joku varjo vähensi, vaikutti hänessä päänkivistyksen ja saattoi hänet hikoilemaan niin, ettei kävely suinkaan hauskaa ollut.
Kreivitär sitä vastoin kulki auringonpaisteisten niittyjen yli niin uutterasti, että se olisi kunnostuttanut päiväläis-naistakin. Hänen laiha, hermostunut ruumiinsa ei milloinkaan tuntenut väsymystä, kun hän oli asettanut itselleen päämäärän. Nytkin hänen kulkeissaan pastorin vieressä, lepäsi hänen kasvoillaan pontevuus, joka teki melkein hervaisevan vaikutuksen hänen seuralaiseensa, jonka väsymystä hän ei ollut huomaavinaankaan ennenkuin he saapuivat metsistöön, missä hän jo edeltäpäin oli päättänyt, että he levähtäisivät hetkisen hauskasti keskustellakseen.
Levätä he kyllä saivat, mutta ei edes kreivittären pontevuuskaan saanut aikaan hauskaa keskustelua. Pastori vastasi vaan muutamilla sanoilla, eikä kreivittären ystävällisten kasvonliikkeiden eikä mielisteleväin huomautusten onnistunut poistamaan tyytymättömyyttä, joka kuvautui hänen muuten niin avonaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.