Gabrielle ei vastannut mitään. Hän puristi kokoon huulensa ja kasvoilleen levisi marmorintapainen kylmyys. Pikaisella liikkeellä laski hän lasin kädestään pöydälle ja läksi huoneesta käskeäkseen tallirengin viemään pois hevosia.
Kreivittären kohtaus taukosi heti sen jälkeen kun Gabrielle oli hänet jättänyt; täristykset herkesivät vähitellen, silmät avautuivat ja raukeasti hymyillen saattoi hän pyytää pastorilta anteeksi siitä, että tämän oli täytynyt olla näkemässä hänen heikkouttaan.
Ratsastusretkestä ei enään tullut kysymystäkään; niin Gabrielle kuin pastorikin olivat kadottaneet halun siihen.
Seuraavana päivänä oli kreivitär taas aivan entisellään ja valmis jälleen viemään pastoria torpparien asuntoihin. Tällä kertaa hän sentään ajoi ja otti toisen pikku tytöistä mukaan. "Tahdon, että lapset varhain oppivat tuntemaan köyhien kurjuutta", lausui hän selitykseksi pastorille.
Tähän tapaan jatkoi hän seuraavina päivinä, kulki jalan tahi ajoi tuvasta tupaan, teki pastorin tutuksi kansan sielunelämään, kertoi hänelle tuumistaan parantaakseen työväen asemaa tiluksella j.n.e. Ja pastori kuunteli, kärsivällisesti ottaen osaa kaikkeen, jos kohta hänet väliin valtasikin väsymyksen tunne, lausumaton ajatus siitä, ettei tämä ollut sellaista lepoa, jota kreivitär oli hänelle luvannut ja jota hän niin hyvin tarvitsi sekä sielun että ruumiin puolesta.
Sitä paitsi oli toinenkin seikka, joka näinä päivinä häiritsi hänen mielensä sopusointuisuutta. Hänen oli nimittäin mahdotonta saada tavata Gabrielle yksin. Ensimmäisestä aamusta asti, jolloin he kohtasivat toisensa lehmuskäytävässä, ei hän ollut puhunut Gabriellen kanssa muuta kuin ruokapöydässä tahi kreivittären läsnäollessa. Nuori tyttö näytti häntä karttavan; jos he joskus sattuivat tapaamaan toisensa, kreivittären olematta mukana, onnistui Gabriellen aina löytää joku tekosyy, minkä nojalla saattoi poistua.
Oli jotakin niin salaperäisen lumoavaa tällä tavalla joka päivä ja joka hetki nähdä hänet, oppia tuntemaan hänen askeleensa, hänen äänensä värähdykset, eikä kuitenkaan voida ajatuksia vaihtamalla lähestyä häntä. Tämä kainous, joka niin suuresti erosi kreivittären innokkaasta ystävällisyydestä, ympäröi nuoren tytön puhtauden hohteella, mikä veti puoleensa ja lumosi hänen mielikuvituksensa. Jos hän, istuessaan juttelemassa kreivittären kanssa, vaikka vaan etäältäkin kuuli Gabriellen äänen tahi näki hänet vilahdukselta, saattoi hän, niin ettei kreivittären haukansilmäkään huomannut muutosta hänen ulkomuodossaan, vaipua suloiseen haaveiluun aivan kuin hän olisi kuullut etäisen laulun epäselviä säveleitä.
"Tämän nuoren tytön olennossa on salaperäisyys, jota ei kukaan ymmärrä ja hän itse kaikkein vähin", mietti hän, "hänen sielunsa syvyydessä kätkeytyy puhtaus, joka pintapuolisuuden ja teeskentelynkin lävitse tunkeutuu esiin … hän on liian hyvä nykyiselle elämäntavalleen … toinen ympäristö, uudet vaikutukset … niin, hän on totuuden rakkautensa, rehellisyytensä kautta likempänä Jumalan valtakuntaa kuin moni, joka luulee siellä olevansa…"
Se nais-ihanne, jota hän jo lapsuuden ijästä asti oli pitänyt niin puhtaana ja kirkkaana, että jo hänen ajatuksensakin sitä tahrasivat, alkoi vähitellen esiintymään selvissä, määrätyissä muodoissa; se ei enää ollut paljas mielikuva, jota oli mahdotonta saavuttaa, se oli elävä, todellisuudesta otettu kuva, jota ympäröi hänen mielikuvituksensa sille luoma puhdas hohde.
Robertin ollessa Säboholmissa, oli kreivittärellä ajoittain perherakkauden palajavia kohtauksia. Silloin piti kaikkein, — Gabriellen, pikku tyttöjen, kreivittären itsensä ja neiti Ahlbornin, keski-ikäinen nainen, joka oli kreivittären oikea käsi ja jota talossa kutsuttiin "mamselliksi", kokoontua arkihuoneesen tahi kuistille ompelemaan esiliinoja ja hameita tiluksen köyhille. Silloin luki pastori aina ääneen. Tahi ajettiin vaunuissa jollekin likiseudulla olevalle paikalle, jossa sitten asettauduttiin metsäiselle mäelle ja syötiin päivällistä. Gabrielle ei tiennyt mitään ikävämpää kuin nämät huvimatkat. Niillä vallitsi jäykkä, juhlallinen mieliala, joka ei laisinkaan sopinut tuollaisiin maahuveihin; jos puuttui suola-astia tahi veitsi joltakin, saattoi kreivitär näyttää tyytymättömältä ja kummastuneelta, ja "Ahlborn" raukka oli koko kotimatkan ja vieläpä osan yöstäkin pahoillaan tuosta pienestä onnettomuudesta.