"Minunkin mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet", sanoi Ebba innostuneena, "minusta olisi niin hauskaa mennä naimisiin nuoren papin kanssa!"
"Vai niin sinä luulet?" vastasi Gabrielle ystävällisesti naurahtaen, "mutta tyttö kullat, jos minä nyt menen naimisiin teidän tahtonne mukaan, niin ei minusta tule kreivitärtä, eikä vapaaherratarta, eikä edes aatelisrouvaa, vaan paljas rouva, ja silloin te ette ehkä enää tahdo tunteakaan minua?"
"Tahdommepa!" huudahti Mimmi, "juuri siitä minä pidän, on niin runollista uhrata kaikki rakkautensa edestä".
"Sitä paitsi", lausui Ebba, "aijon minä muuttaa nimeni, kun tulen kansakouluopettajaksi, silloin otan näet nimekseni 'Josefina Rosenmüller."
"Josefina Rosenmüller … vai niin … sepä oli omituista", toisti Mimmi luoden hämmästyneen ja ihailevan katseen sisareensa, "mistä sinä olet sen saanut?"
"Olen sen itse keksinyt", vastasi Ebba ylpeänä, "mutta nyt aijon mennä syömään hyötymansikoita, lähdettekö mukaan, tytöt?"
"Ei", vastasi Gabrielle, "en ainakaan minä, en huoli nyt marjoista."
Mimmi oli hetken kahden vaiheilla. Oli hyvin houkuttelevaa Bellan kanssa jatkaa keskustelua rakkaudesta ja avioliitosta, mutta oli myöskin hyvin houkuttelevaa mennä puutarhaan syömään hyötymansikoita. Lopulta hän kuitenkin piti edullisempana antaa perään jälkimmäiselle kiusaukselle ja hän meni siis Ebban kanssa mansikkamaihin. Gabrielle seisoi hetkisen puutarhasalin ikkunan ääressä miettiväisenä tuijottaen ulos. Vastenmielisyyden tunne, mikä valtasi hänet kuullessaan äitipuolensa äänen lausuvan sanoja, jotka Robertin lausumina olivat hänen mielestään olleet niin liikuttavat, oli äkkiä ilmoittanut hänelle sen vaikutusvoiman suuruuden, mikä Robertilla jo oli häneen. Hän tunsi olevansa liikutettu ja hämillään; oli ikäänkuin hienot langat yhä enemmän ja enemmän olisivat häntä kietoneet ja vastustelematta vetäneet häntä kohtaloa kohti, jonka hän mielestään itse oli kutsunut esiin ja joka häntä pelotti samalla kuin se häntä houkutteli.
Oliko siis todellakin tämä rakkaus, joka niin petollisesti oli hänet vallannut, oliko se todellakin noita yleviä tositunteita, joista hän lapsuudestaan asti oli uneksinut ja joidenka tähden, kuten Mimmi lapsellisella tavallaan sanoi, saattoi katumatta uhrata kaikki? Hän ei voinut vastata tähän kysymykseen, hän tiesi vaan astuneensa rajan yli lumottuun maalian ja ettei hän, jos kohta sydämmessään huomasikin kylmän, arvostelevan kohdan, joka häntä kiusasi ja saattoi levottomaksi, kuitenkaan enää voinut lumouksesta vapautua — vaan mennä pitemmälle.
Hän pani pois käsityönsä, otti hattunsa ja päivänvarjonsa ja läksi ulos, salaisesti toivoen mahdollisesti tapaavansa Robertin.