"Omistan koko elämäni köyhille ja kärsiville", jatkoi hän, "kaikki, mitä Jumala minulle lähettää, tahdon vastaan ottaa, sairautta, kärsimyksiä… Tahdon nöyryyttää itseni, maata tomussa … niin, niin sen täytyy olla tarpeeksi, Jumala, Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, Sinuahan vastaan minä olen rikkonut … säästä minua … ei tätä, en voi … en voi…"

Tällä tavalla hän yhä edelleen tarjosi hyviä töitään ja itsensä kieltämistään uhriksi, teki lupauksia, koetti päästä asiasta rukouksilla ja valituksilla, mutta lakkaamatta vastasi tuomitseva ääni hänelle: "ei, Jumala ei huoli uhreistasi, Hän tahtoo vaan yhtä: että sovit veljesi kanssa."

Hän ei voinut enää rukoilla eikä lukea raamattuaan. Pari kertaa hän koetti sitä avata, mutta hänen silmänsä eivät käsittäneet sanoja, ainoa, minkä hän näki ja kuuli, oli kehoitus! "mene sopimaan:"

Hän ei mennyt illalliselle, vaan meni varhain levolle ja väsyneenä sekä hengen että ruumiin puolesta, vaipui hän heti raskaasen uneen. Herätessään seuraavana aamuna, oli hänen mielensä yhtä rauhaton ja levoton kuin edellisenä päivänä. Palava halu voida rukoilla, sanomaton sovinnon ikävöiminen täytti hänen sielunsa, mutta hinta oli hänestä liian kallis. Heti kun hän mielikuvituksessaan ajatteli sovintokohtausta Gabriellen kanssa, kun hän kuvaili seisovansa nuoren tytön vieressä lausuakseen hänelle ystävällisen, hellän sanan, oli aivan kuin hänen sydämmessään sen sijaan olisivat heränneet kaikki vihan henget ja hän olisi mielestään voinut uhrata kaikki, yksin ijankaikkisen autuutensakin, nautinnosta saada loukata ja masentaa, kilpailijaansa. "Minkätähden minua aina nöyryytettäisiin ja masennettaisiin?" oli hänen pysyvä estelemisensä, "eikö ole tarpeeksi, että hän on ryöstänyt minun onneni, että hän on voittanut taistelussa, vieläkö minun pitäisi suudella voittajani kättä?" Ja yhtä järkähtämättömänä vastasi tuomitseva ääni: "pitää, se sinun täytyy tehdä, jos tahdot nauttia rukouksen rauhaa ja syntiesi anteeksi antamuksen suloisuutta. Jos sinussa löytyy kipinäkään todellista uskoa ja ellet tahdo sitä sammuttaa, täytyy sinun tyhjentää kalkki, mikä sinulle ojennetaan, täytyy sinun vaeltaa nöyryytyksen ahdasta, ohdakkeista tietä, ei löydy mitään muuta!"

Tätä kohtausta seuraavina viikkoina kreivitär ja Gabrielle vaihtoivat tuskin sanaakaan ja kun toinen tuli huoneesen, poistui toinen heti, jos vaan suinkin oli mahdollista. Ja jos heidän joskus ruoka-aikoina muodon vuoksi täytyi jotakin kysyä tahi vastata, tekivät he sen aina toisiinsa katsomatta. Kreivittären kalpeat, laihtuneet kasvot, joilla vanhuus äkkiä alkoi näkymään, niinkuin syksynkin hävitykset luonnossa selvästi esiintyvät vasta pilvisten päiväin tultua, peloittivat nuorta tyttöä ja kiihdyttivät hänen mielikuvitustaan. Hän ei itsekään tiennyt mitä hän pelkäsi, mutta hän ei tahtonut jäädä kahdenkesken äitipuolensa kanssa; yksin hiljaisuuskin, joka silloin aina syntyi, tuntui hauesta tuskalliselta ja rasittavalta, kuni ukkoista ennustava rajuilma.

Elokuun lopulla palasi kreivi Barneken kotiin ulkomaan matkaltaan ja oleskeli pari viikkoa perheensä luona Säboholmissa. Mutta ei edes kreivinkään läsnäolo, joka tietysti kyllä lievensi kodin raskasta mielialaa, voinut kokonaan poistaa synkkää, miettivää piirrettä kreivittären kasvoilta; ja kun perhe viimeinkin syyskuun keskivaiheilla muutti Tukholmaan, tunsi vähän jokainen huojennusta, jälleen saadessaan palata vanhaan pääkaupungin elämään, jonka levottomuudessa ja moninaisissa hommissa kaikki epäkohdat esiintyvät vähemmin jyrkkinä kuin maaelämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.

V.

Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin. Kovalle oli käynyt ennenkuin nuoren tytön onnistui saavuttaa isänsä suostumus samaten kun hänen täytyi käyttää kekseliäisyytensä välttääkseen yhteentörmäyksiä isänsä sukuylpeyden ja Robertin ylpeyden välillä, josta hän tiesi, ettei se tarvitsisi montakaan iskua ennenkuin hän paluuttomasti peräytyisi. Nyt oli kuitenkin kaikki järjestetty niin tyydyttävälle kannalle kuin suinkin saattoi vaatia liitolta, joka likeisimmässä ympäristössä herätti ainoastaan tyytymättömyyttä tahi vihaa ja jonka asianomaiset itsekin solmisivat salaisilla epäilyksillä, tokko se johtaisi onnellisuuteen, mutta joita kumpainenkin koetti saada vaikenemaan, toinen rukouksilla, toinen rakkauden unelmilla.

Kreivitär ei sanottavasti vaikuttanut näiden ristiriitojen kehitykseen. Ne herättivät hänessä synkän vahingonilon ja heikon toivon, että ne kenties tekisivät kaikelle lopun…

Kun ihminen on kuullut Jumalan varoituksen, eikä ole sitä totellut, kun hän on ymmärtänyt, minkä hellittämättömän vaatimuksen Jumala asettaa sovitusta janoavalle sielulle ja hän kuitenkin kieltäytyy sitä täyttämästä, niin toteutuu hänessä raamatun peloittavat sanat: "mutta jolla ei ole, sekin kuin hänellä on, pitää häneltä otettaman pois." Tämän henkisen lain alle sortui kreivitär. Rauhan aavistus, totuuden vilahdus, joita hän oli tuntenut, olivat kadonneet ja uskon kipinä, joka niin kauvan oli liehunut intohimon ja maailmallisuuden taakan alla, jota hänen sydämmensä oli täynnä, oli nyt sammunut tahi oli ainakin sammumaisillaan. Kaupunkiin muutosta asti oli hänen mielensä ollut synkempi ja kärtyisempi kuin muulloin milloinkaan ennen. Taistelussa, jota hän sai taistella tuon yön jälkeen, jolloin hän luuli kuulevansa Jumalan äänen: "mene sopimaan veljesi kanssa", oli hän päivä päivältä peräytynyt askeleen itsekkäisyyteen ja itsepintaisuuteen, oli tukahuttanut jumalallisen äänen ja onnistunut luulottelemaan, ettei se ollut muuta kuin sairaloista omantunnon hemmottelua. Jopa hänen lopulta onnistui, monimutkaisesti puolustellen itseään, tulla siihen mielipiteeseen, että jos joku oli loukannut toista, oli se epäilemättä ollut Gabrielle, eikä hän, — jos jonkun tarvitsi pyytää toiselta anteeksi, oli se tytärpuoli, joka kaikkien näiden vuosien kuluessa oli osoittanut häntä kohtaan vaan tylyyttä, kylmyyttä, luottamuksen puutetta. Ei, hänellä itsellään ei ollut syytä nuhdella itseään. Gabrielle ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle rahtuakaan tyttärellistä rakkautta, hän muisti vaan liiankin hyvin ensi kerran, jolloin he tapasivat toisensa ja jääkylmän tervehdyksen, jonka hän silloin sai vastaanottaa. Hän ei milloinkaan saattaisi unhoittaa tuota tervehdystä, joka kerrassaan jäähdytti hänen sydämmensä. Ja mitenkä uskollisesti hän kuitenkin sen jälkeen oli täyttänyt velvollisuutensa tuota vihattua tytärpuolta kohtaan! Miten monta kertaa hän, vastoin haluaan ja taipumustaan, oli seurannut Gabrielleä tanssiaisiin ja teaattereihin, mitenkä hän, vasten mielipiteitään, oli sallinut hänen panna toimeen tansseja kodissaan! Mitenkä hän nimi- ja syntymäpäivinä oli antanut Gabriellelle kalliita lahjoja, ja lopuksi — epäili hetkisen lausuessaan tätä viimeistä kohtaa ansioluettelossaan, mutta sitten lisäsi hän senkin — olihan hänen omaisuutensa ehkä pelastanut isän vararikosta ja siis myöskin Gabriellen köyhyydestä ja puutteesta? Olisihan siis nuoren tytön pitänyt olla siitä kiitollinen, olisihan hänen pitänyt äitipuolelleen olla ystävällinen ja kohtelias. Mutta hän oli tehnyt aivan päinvastoin, oli käyttänyt hyväkseen jokaista tilaisuutta, jolloin hän saattoi loukata ja nöyryyttää… Ei, kreivittären ei tarvinnut soimata itseään mistään! Syy oli kokonaan Gabriellen puolella, hänen tulisi siis ottaa ensi askel sovintoon, — jos yleensä maksoi vaivaa ajatella sovintoa kahden, toisilleen niin vastenmielisen olennon välillä.