— Ja minä toivonkin, että siellä kaikki ovat hyvävointisia, sillä en millään puoskarikujeilla tahtoisi arvoani vahvistaa ja saattaa ihmisten elämää vaaraan, sanoi vasta nimitetty tohtori vakavasti. — Mutta viattomaan kepposeen olen aina valmis, lisäsi hän hymyillen.
— Juuri niin… Nyt lähenemme jo taloakin, josta saamme yökortteerin… Näyttäähän teidän isävainajanne nauris Turun aikaa.
— Näyttääpä tietenkin.
* * * * *
Lukija käsittänee, että nämät kuljeksivat nuoret miehet, jotka miettivät miten päästä tilapäisestä pulastaan, ovat nuoria lukumiehiä, jotka ovat teinimatkalla, pitäjää käymässä. "Maisterin" nimityksen, jonka kuulemme yhdellä heistä olevan, ei tarvitse meitä oudostuttaa. Se nimitys annettiin ennen auliisti nuorille herroille, jotka "lukivat". Ylioppilas oli jo kotiopettajana maisteri, varsinkin jos hän luki papiksi. Ja apulaisena hän ainakin sai tuon arvonimen. Pitkittä puheitta, tämä meidän maisterimme on ylioppilas ja kotiopettajana hän on viettänyt joitakuita lukuvälikausia Perniön pappilassa kirkkoherra (myöhemmin lääninrovasti) Andreas Gadolinin perheessä. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, lukkarin poika Janakkalasta. Isä on hänen 12-vuotiaana ollessaan kuollut ja äiti on vähin varoin hänen koulunkäyntiään kustantanut; sentähden on hän itsekin nuorempia opettamalla koettanut ansaita varoja itselleen. Jaakko Fredrik Gadolin tässä tietysti on hänen oppilaansa. Tämä tuttavamme on pulska nuorukainen, jonka muoto todistaa hyvää eväskonttia. Ja johtaja, Jaakko Tengström, pitäjänapulaisen, maist. Juhana Tengströmin poika Kokkolasta, vierailee Perniön pappilassa. Koska hän on vähävaraisesta kodista, vanhin viidestä lapsesta ja matka Kokkolaan Turusta edestakaisin olisi tullut ylen kalliiksi vanhemmille, otti hän kiitollisesti vastaan lukutoverinsa isän kutsun viettää loma-aika hänen perheessään. Ja kun kirkkoherra Gadolin käsitti, että nuorukaisen eväspussi ja rahamassi olivat köykäiset, kehotti hän häntä lähtemään tavanmukaiselle teinimatkalle Jaakko Fredrikin kanssa. Hänen oman poikansa ei tietystikään tarvinnut koota varoja itselleen, mutta kunnon kirkkoherra, joka ei tahtonut loukata vieraan nuorukaisen tunteita, teki tämän esityksensä rattoisalla tavalla ja aivan kuin retki tulisi alettavaksi eniten Jaakko Fredrikin tähden, jota tämäkin kerran pääsisi teiniä kulkemaan. Tengström oli muka jo kotipuolessaan alkeiskoulua käydessään ollut teinimatkoilla. Ja koska hän tiesi Bergelininkin varattomaksi, kehotti hän häntä seuraamaan nuorukaisia johtajana. Tämä kumminkin oli jo mielestään päässyt niistä kengistä, ei ollut edellisenäkään vuonna enää teininä kulkenut, eikä nyt ollenkaan ollut halukas, koska hän jo oli täysi mies, vieläpä kookaskasvuinen, ja jouluksi aikoi suorittaa papintutkinnon. Mutta Saara-rouva sanoi jyrkästi, että hän ei päästä ainoata poikaansa matkaan, ellei mukana ole ketään luotettavampaan henkilöä kuin tuo vielä nuorempi hilpeä Tengström. Tähän yhtyi kirkkoherrakin ja puhui erityisesti Bergelinille siitä. Nuorukaiset myöskin pyysivät, koska retkestä ei muuten tulisi mitään. Niinpä ei hänkään enää epäröinyt, ja halu saada vähän eväitä kotiin jouluksi veti myöskin vielä kerran pienelle hupaisalle seikkailuretkelle.
2.
— Noh, mitä nuo nyt tuolla navetankatolla tekevät… hyvää ehtoota sentään… nuo oudot miehenalut, ja onko siellä yksi täysi mieskin joukossa? kyseli Kanervan Jussi, keski-ikäinen mies, tullessaan väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt pihalle. Siinä oli koolla toistakymmentä henkilöä, enimmäkseen miehiä, sillä talon naiset olivat melkein kaikki pirtissä jouluviinojen polttoa hoitamassa.
— Jumal' antakoon… Pitäisi kuuta tervattaman, — vastasi renki-Matti, vanhanpuoleinen hauska nuorimies, nauraen. — Etkös näe sankoja siellä? Toisessa heillä on terva ja toisessa vettä. Ja tuo poika, joka seisoo ja pitelee uuniluudanvarresta, on jo valmiina sukimaan, kun saa käskyn tohtorilta.
— Tohtorilta! Mitä maankiertäjiä ne sitten ovatkaan?
— Ties heidän… Saksalaiseksi tohtoriksi kehuvat, ei osaa kunniallista suomen sanaa, vaikka myisi siihen paikkaan. Ei saisi ruokaa eteensä ilman tulkkia. Minä kurikkaa vuollessani äsken haukuin pahanpäiväiseksi miehen, kun pojat ulkona täällä pystyttivät tikkaita navetanräystäälle ja kantoivat ylös sangot, mutta ei suu irviin käynyt hyvään ei pahaan, ei se muuta kuin istui ja kurkisti ulos akkunasta, silmillään seuraten heidän toimiaan. Ei ymmärrä, sen minä vaikka vannoisin.