— Kaaprieli lukee ahkerasti, sanoo muuan sivupenkillä istuva ukko, jonka sopii kangaspuiden sivuitse poikaa katsella ja on jo hetken pitänyt häntä silmällä. — Ei nosta ollenkaan silmiään kirjasta, vaan lukee ja kääntää taaskin lehteä.
— Ei se ole raamattu, selittää isä, — se on saarnakirja. Vai saarnakirja se onkin.
— Noh, Kaaprieli, lue nyt vähän meidänkin kuullaksemme, pyytää ukko.
Kaipa tätä pakinaa kestää.
Poika nostaa hymyillen ja vähän miettivänä katseensa. Hänen silmänsä etsivät ensiksi äitiä, mutta tämä ei nyt keittopuuhiltaan huomaa pojan kysyvää katsetta, joka sen jälkeen siirtyy isään.
Isä salaa hymyillen kehottaa häntä lukemaan, jotta muutkin saavat kuulla sitä saarnaa.
— Lue oikein kovaa, lisäsi hän vielä.
Häntä huvittaa, ettei eukko nyt huomaa, sillä hän varmaan estelisi.
Poika nousee ylös ja alkaa lukea korkealla ja saarnaavalla äänellä.
Saarna on hänelle tuttua, hän osaa sitä pitkälti ulkoakin.
Miehet ja naiset lakkaavat pakinoimasta ja kuuntelevat ällistyneinä outoja, hartaita sanoja poikasen suusta. Poikahan ei katso kirjaankaan, vaan heihin, aivan niinkuin "maisterikin" tekee saarnatessaan, vilkaisten vain väliin hiukan kirjaan, sieltä alkua ottaakseen.
Mutta kun miehet kuulevat pojan lausuvan Vapahtajan nimeä, niin he äkkiä, naisten kumarrellessa, hairaavat koirannahkaiset lakkinsa päästään, ja suoristaen selkäänsä, kuitenkin aina pyhälle nimelle päätään kumartaen, kuuntelevat he hartaasti, aivan kuin muinoin heidän esi-isänsäkin olivat katolisen papin latinamessua kuunnelleet.