Sillä välillä jatkoi Renqvist herättävän kirjallisuuden tutkimista, taitaaksensa kotonaan neuvoa lähimmäisiään autuuden opissa. Ja hankkiakseen itsellensä sekä kotiseudulleen kirjoja, matkusti hän Turun kaupunkiin. Täällä etsi hän hurskaita sydämiä. Samaan aikaan oli vielä Turussa Zinzendorfin opin lahkolaisia ja niitten joukossa kirjansitoja-vanhin J. Agrelius, jonka luona Renqvist majausi. Tämä mies saattoi Renqvistin muuttamaan ajatuksensa tulevaisesta vaikutus-alastaan. "Se ihminen", sanoi hän Renqvistille, "menettelee väärin, ken ei vaella Jumalan viittaamaa tietä. Jos Jumala tahtoo käyttää sinua kädessään aseenansa toimittamaan Hänen työtään, teet sinä väärin, jollet seuraa hänen antamiaan viittauksia kanssa-ihmisiesi johdattamisessa totuuden ja hyväin avuin tiellä. Mutta taitaaksesi johdattaa muita, on sinun ensin itse opittava tuntemaan totuus; sinun tarvitsee hankkia tietoja ja saavuttaa itsellesi tieteellinen perustus ahkeralla tutkimisella." Tämän kehoituksen mukaan alkoi Renqvist pitkittää keskeytettyä oppimistansa linnansaarnaajan Juhana Lönnmark'in johdolla. Heti sen jälkeen ehdotteli Agrelius hänen vaihettamaan nimensä Kukkosesta Renqvistiksi (ren — puhdas, qvist — oksa; puhdas oksa totisessa viinapuussa). Turussa ollessaan vaipui Renqvist syvään sielunhätään, nimittäin suureen hengelliseen ahdistukseen. On huvittavaa saada likemmin tuntea hänen sisällistä tilaansa tänä aikana. Valmistautuessaan Herran pyhälle ehtoolliselle, oli hän lukenut ja tutkinut ne 100 Kristillisyyden ojennusnuoraa, jotka ovat Dentin "Kääntymisen harjoituksessa." Mutta vaikka hän, heräämisensä jälestä Kuopiossa, vältti, ei ainoastaan ehdollista syntiä, vaan myös kaikkia, mikä antaisi aihetta syntiin, oli ahkera rukoilemisessa ja Jumalan sanan tutkimisessa, kävi usein Herran ehtoollisella ja Turussa melkein joka päivä kirkossa, ei hän kuitenkaan luullut elävänsä nimitettyjen elämän sääntöjen mukaan, ja uskoi olemansa kokonaan eksynyt sielunsa autuutta etsiessään, ja silloin oli hän niin onneton sielun ja ruumiin puolesta, ettei muka Jumala eikä ihmiset voineet häntä auttaa. Sittemmin synnytti hänen sairas mielikuvitteensa mitä kammottavimpia ajatuksia ja kuvia. Siten luuli hän olevansa pahantekiänä kahlehdittu ja lähetetty kotiseudulleen Ilomantsiin. Vieläkin kuvitteli hän, etteivät ihmiset synny luonnollisella tavalla, vaan tulevat ylös maasta, niinkuin pienet olennot, joita vanhemmat henkilöt, joiden joukossa ne ilmestyvät, sitte kasvattavat ja nämä henkilöt siitä kutsutaan vanhemmiksi. Samoin eivät ihmiset muka kuolekaan luonnollisella kuolemalla, vaan ainoastaan tapaturmasta, itsemurhasta, tahi toisten toimesta. Ne, jotka eivät näin kuole, saavat elää iankaikkisesti; mutta jolleivät elä niinkuin heidän pitäisi, kärsitään heitä jonkun aikaa maailmassa, mutta viskataan sitte, kädet ja jalat sidottuina, ulkonaiseen pimeyteen. Ja jos niinkin tapahtuisi, että jotakuta ihmistä ei viskattaisi pimeyteen, naulitaan hän korkeaan ristinpuuhun, joka pystytetään korkealle vuorelle, semmoiselle kuin Renqvist, asuessaan nyt Jokikadulla, näki edessään Aurajoen toisella puolella. Ja tähän ristiin naulittuna, sanoi kiusaaja, olet sinä elävä iankaikkisesti. Tämmöiset kuvitelmat taivuttivat Renqvistin lopettamaan elämänsä hukuttamalla. Tämä päätös mielessään, läksi hän eräänä päivänä syksyllä v. 1811 asunnostaan ulos, jolloin piika, jota oli käsketty häntä silmällä pitämään, seurasi häntä. Tultuansa Turun sillalle, viskautui hän käsipuitten ylitse jokeen; mutta läsnäolevat henkilöt vetivät hänen heti ylös, enempää vahingoittumatta. Heti talvikelin tultua, lähetettiin hänet ylioppilas Juh. von Becker'in kanssa kotipuolelleen. Joulun pyhinä petille päästyään vanhempiensa luo, ottivat he kyynelsilmin hänen vastaan, mutta hän ei tuntenut heitä. Keväällä v. 1812 alkoi hän parantua, mutta, kun ei luullut tulemansa entiseen terveyteensä vanhempiensa kodissa, läksi hän puolisairaana takaisin Turkuun, jossa hän jälleen sai täydellisen sielun ja mielen terveyden. Saadakseen lukemisensa jatkamiseen tarpeellisia ruumiin ja sielun voimia, mietti hän koko vuoden vanhempiensa luona, kunnes hän kesällä v. 1813 palasi Turkuun. Tänä kesänä teki hän ensimmäisen matkansa Tukholmaan, jossa kaupungissa hän sittemmin vuosina 1815 ja 1816 uudestaan kävi. Tukholmassa hän kävi jumalisuuden harjoituksissa veljesten seurakunnan kirkossa, asui saman seurakunnan jäsenen kirjanpainaja Sam. Rumstedt'in luona, ja tutustui Skeppsholman (Laivasaaren) pastorin Häggman'in sekä kappalaisen Juh. Wätterdahl'in kanssa. Kun Tukholman Evankelinen seura halusi saada asioitsian kirjasiensa levittäjäksi etelä Suomessa, esitteli Wätterdahl v. 1816 Renqvistin mainitun seuran jäseneksi, jonka perästä Renqvist täytti tehtävänsä levittämällä seuran kirjasia Turussa, Helsingissä ja Porvoossa. Tämä toimi tuotti Renqvistille sen edun, että seura, joka tahtoi edistää hänen opintojensa jatkamista, lahjoitti hänelle kaikki tulot kirjoista, jotka hän sai myödyksi. Kirjevaihtoa pitkitti Renqvist Wätterdahl'in kanssa sittemmin aina vuoteen 1821 (katso kirjeitä n:o 1-6).

Turussa ollessaan kävi Renqvist jokaisena sunnuntai-iltana hartauden harjoituksissa, joita pidettiin joko salvumies Malm'illa taikka räätäli Mikko Akerroos'illa. Kauan kyllä näytti Renqvistin mielestä kummankin miehen oppi oikealta; mutta tutkittuansa Raamatun rikisteriä ja Juh. Arnd'tin Totinen kristillisyys nimistä kirjaa, havaitsi hän Malm'in opin oikeastaan perustuvan kuolleesen uskoon, hän kun puhui paljon evankeliumista, mutta ei sanottavasti mitään laista. Renqvist erkani siis Malm'ista ja seurasi Akerroos'ia, joka puhui yhtä paljo laista, tuin evankeliumistakin. Tämän räätälin luona piti hän sittemmin asuntoa. Ne muut, joiden kanssa hän Turussa tuli tutuksi, olivat: Juh. Paterson, jonka hän, tämän matkatessa Tukholmasta Pietariin, tapasi v. 1811 kirjansitoja Agrelius'ella. Samassa talossa hän myös tutustui Taivassalon provastin Juh. Utter'in kanssa. Pernoon provastin Rancken'in luona kävi hän v. 1814, ja tuli siten tutuksi hänen sisarensa, provastin lesken Malm'in kanssa, jonka mielen-heimolaisia olivat Turussa leskirouva Trapp ja leski Hamberg; jotka kaikki olivat kristillisyydessänsä totisia ja auttoivat Renqvistiä hänen oppi-ajallansa Turussa.

Vuonna 1816 pääsi hän vihdoinkin ylioppilaaksi Turussa ja v. 1817 papiksi vihittynä apulaiseksi Liperiin. Elähytettynä hartaimmalla halulla työskentelemään Jumalan kunniaksi ja kanssa-kristittyinsä iankaikkiseksi onneksi, ryhtyi hän nuoruutensa innolla pyhään kutsumukseensa, joka oli vaikutusalansa tarkoitus, ja saapui Liperiin lujalla aikomuksella parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan hoitaa lähetystointansa. Mutta muutamia vuosia virkaa toimitettuansa, huomasi hän, kuinka hänen ihanimmat luulottelunsa tulemasta vaikuttavaisuudesta vaihtuivat pelkäksi suruksi ja vastukseksi. Luokaamme sentähden pikainen silmäys sen seudun hengelliseen tilaan, mihin Renqvist oli kutsuttu sielunpaimeneksi.

Liperin seurakunnassa oli jonkun aikaa ennen ollut opettajana jumalinen mies, provasti H. Montin. Tämä pastori oli kaikella tavalla ja kaikissa tilaisuuksissa, niinkuin lukukinkerissä, rippikoulussa ja sairaitten luona käydessään, koetellut kuuliainsa sieluja ylentää, vahvistaa ja johdattaa heitä autuuden opissa; ja sen ohessa koki hän hävittää julkisia paheita, niinkuin juopumusta, tuhlaavaisuutta, valaista yksinkertaisia epä-uskon ja taikauskon vaarallisista seurauksista ja saada hylkäämään kaikki syntiset huvitukset, niinkuin tanssit ja kortin lyönnit y.m. Jumalisuuden siemenet, jotka hän kuusitoista-vuotisella vaikutus-ajallaan (1784-1801) kylvi, juurtuivat tosin, mutta ennättivät hedelmöidä ainoastaan muutamissa yksityisissä ihmisissä, koska suurin osa kansaa hänen kuoltuansa vajosi entiseen suruttomuuteensa ja syntisyyteensä. — Renqvist koetti seurata Montin'in jälkiä kohottaakseen langenneita ja johdattaakseen pimeydessä vaeltavaisia totiseen valoon. Sillä jo palveluksensa ensi aikoina hän surulla huomasi, että, ehkä seurakunnassa oli kirjaa taitavia henkilöitä, tavattiin siellä kuitenkin niin taitamattomia uskonopissa, jotteivät tienneet vähääkään maailman Luojasta, eikä Vapahtajasta edes nimeltään, vielä vähemmän oliko hän ihminen, enkeli tahi Jumala, eivätkä tienneet leipäkö vai viina Herran ehtoollisessa jaetaan ensin. Koko pitäjässä oli ainoastaan seitsemän Raamattua, monelta perhekunnalta puuttui virsikirjakin, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista. Jumalan sanan viljely ei siis kansassa ollut yleisesti käytännössä, sitä vastoin moni harjoitti taikauskoa, juoppoutta ja huoruuden syntiä; sillä paloviinan kauppiaita oli kaikkialla, korttia pelasivat pyhäpäivänä nuoret ja vanhat, noituutta harjoitettiin hautausmaalla perjantai- ja sunnuntai-öinä, ja vihkimättömät parikunnat siittivät lapsia [Tämä lyhyt kuvaus seurakunnan tilasta on ote laveammasta kertomuksesta, jonka Renqvist Waasan hovioikeuteen lähettämässä valituksessaan kirjoitti kansan elämästä Liperissä.]. Seurakunnan pastori, joka kymmeninä vuosina oli kuluttanut voimiaan vähästä palkasta sotapappina, oli hyvä-luontoinen mies, joka sovinnolla ja suopeudella sekä kristillisellä tyyneydellä vastusteli seurakunnassa vallitsevia paheita, hyvin tietäen, että ympäristöllä olevain seurakuntien väestö ei ollut parempi [Katso muun muassa Kiteen pitäjästä Suomen muistettavia miehiä, II osa sivu. 88 muist.]. Renqvist tahtoi käydä toista tietä ja koetella voimakkaammin vaikuttavia keinoja. Ne olivat: 1:ksi rukousten aamuin ja illoin pitämisellä synnyttää kotohartautta; 2:ksi selittää katekismoa ja autuuden oppia kaikkialla, missä kansa kokoontuu hänen ympärillensä, joko sairaitten luona tahi pitäjällä muissa virantoimituksissa ollessa ja paitsi sitä kaikkina lauantai-iltoina kotona omassa huoneessaan; 3:ksi hankkia ja levittää aapisia ja katekismoja, virsikirjoja ja Raamatuita ynnä muita herättäviä kirjoja; 4:ksi hylätä entiset irstaiset tarkastusmiehet ja asettaa kylihin useita raittiita niitten sijaan, joiden oli valvominen siveyttä ja ilmoittaminen paheissa eläviä nuhdeltaviksi; 5:ksi kehoittaa kirjaa taitavia henkilöitä kylissä opettamaan vanhempia ihmisiä kirjanlukuun ja vaatia vanhempia pitämään huolta nuorempain lastensa opetuksesta; 6:ksi panna jalkapuuhun niitä, jotka jumalanpalvelus-aikana oleksivat Jumalan huoneita ulkona kirkon mäellä ja 7:ksi toimittaa kirkon lähelle tupa, joka sopisi seurakunnan kaukaisimpain seutujen asukkaille kirkkomajaksi ja kokoushuoneeksi sekä lapsille, joita Renqvist opetti lauantain aamupuolilla että kirkkoväelle, jota hän neuvoi saman päivän iltapuolella [Kaikki nämä pykälät ovat otetut Renqvistin hovioikeuteen lähettämästä, edellisessä muistutuksessa mainitusta valituskirjasta.]. Ei ole vaikea arvata täänmoisten hankkeitten herättäneen vastenmielisyyttä ja nurinaa. — Ensimäisenä palvelusvuotenaan ei Renqvistille onnistunutkaan saattaa enempää, kuin kahdeksan henkilöä koko seurakunnassa heränneeksi ja todelliseen parannukseen; seuraavana vuonna lisääntyi heidän lukunsa kahdellatoista, mutta kolmantena vuonna levisi herääminen jo koko seurakuntaan. Renqvist järjesti silloin heränneille lyhyen ohjeen, jossa hän selitti, mitä heidän Jumalan kymmenen käskyn mukaan oli seurattava jokapäiväisessä elämässä (katso kirj. n:o 7). Heränneitten ja suruttomain välillä syntynyt ero tuotti puolueen uusien parannuksien perustajaa vastaan, joista ei tiedetty mitä ne aikaan saattaisivat, sillä yksinkertainen, vaan viehätetty kansa ehkä häiritsisi vaarallisilla vehkeillä seurakunnan järjestystä semmoisen miehen johtaessa, joka kenties ei voisi estää ja hillitä vahingollisia liiallisuuksia.

Tästä pelästyneenä ilmoitti seurakunnan pastori, provasti R. J. Perander asian tuomiokapituliin kirjeellä lokakuun 20 päivältä v. 1820, jossa hän valitti apulaisensa liiallisia katumus- ja hartaus-harjoituksia myöhään illoilla ja öillä ja mieletöntä, innostelevaa uutteruutta, mikä myöskin puhkesi mitä sopimattomimmiksi puheiksi saarnatuolissa. Ja kun provasti sen ohessa sanoi Renqvistin tahtoneen tunkeutua toimi-alalleen, päättää, asettaa ja järjestää seurakunnassa provastin luvatta sekä osottaneen itsellensä ynseyttä ja loukkaamaa kohtelua puheissaan ja kirjoituksissaan, pyysi hän sen johdosta, että Renqvist muutettaisiin Liperistä pois ja jätti konsistorion tutkittavaksi, minkä rangaistuksen Renqvist ansaitsisi esimiehelleen, provastille osoitetusta ynseydestään.

Tämän valituskirjeen johdosta määräsi konsistorio kontrahtiprovastin saamaan selvää kaikista näistä provastitarkastuksessa ja myöskin tutkimaan oliko Renqvist Liperissä ollessansa opissaan ja elämässään osoittanut mitään erinomaisuutta. Tarkastuksen toimitti Kaavin kirkkoherra, kontrahtiprovasti Samuel Kiljander maaliskuun 3-5 pv. 1821, tavalla, jonka kirje n:o 8 näyttää. — Ja tarkastaja lähettäessään pöytäkirjan tuomiokapituliin, ilmoitti hän havainneensa Renqvistin sekavaksi ja horjuvaksi vastauksissaan, mutta kuitenkin työssään varsin ahkeraksi ja väsymättömäksi, ja sanoi vielä Renqvistin niin kansakkaassa seurakunnassa, kuin Liperi on, mahdollisesti vaikuttavan haaveksivaisuutta, koska yksinkertainen kansa helposti käsittäisi väärin hänen uutteruutensa ja siten joutuisi rikoksiin; jonka vuoksi Kontrahtiprovastikin piti Renqvistin pois muuttamisen tarpeellisena, ja luuli hänen sopivimmaksi työskentelemään jossakin vankihuoneessa. — Kun Renqvist puolestaan näki, ettei hän tarkastuksessa saanut kylläksi aikaa antaakseen tarpeellisia selityksiä kanteen vastaamiseksi ja kumoamiseksi, lähetti hän konsistorioon puolustuskirjeen, jossa hän syyttää pastoriansa kirkkokurin ja monen muun seikan laiminlyömisestä, väittää tarkastuksessa olleita asioita niin löyhästi käsitellyn, ettei hän, eikä kenkään rehellinen mies, siihen tyytyisi ja vaatii sentähden uutta ja tarkempaa tutkintoa, sekä ilmoittaa viimeiseksi seurakunnassa olevan 111 henkilöä, joista nuorimmat ovat syntyneet v. 1793; vaan eivät ole päästetyt Herran ehtoolliselle, 46 parikuntaa, jotka luvattomasti elävät yhdessä ja siittävät lapsia ja 8 sääty-henkilöä, jotka useamman vuoden laiminlöivät käydä Herran pyhällä ehtoollisella. Seurakunnan pastorin ja kontrahtiprovastin tästä vastattua, kutsuttiin Renqvist konsistorioon kuulustettavaksi tässä kirjoituksessa olevista seikoista. Kuulustelu pidettiin elokuun 14 pv. 1822 ja siinä valmistettu pöytäkirja on tässä myöhemmin n:o 9. Tämän tutkimuksen perästä näki konsistorio olevan syytä pyytää maallisessa oikeudessa ratkaistavaksi seuraavat seikat: 1:ksi onko kiertokouluopettaja Hasselin, Renqvistin syytöksen tavoin alituisesti juovuksissa ja harjoittaa kylissä tappelua? 2:ksi jättikö provasti Perander v. 1818, saatuaan kaksi kutsumusta antamaan Herran ehtoollista sairaalle, nimeltään Anna Nupponen, Lehmonahon kylästä, Kontiolahden pitäjästä, täyttämättä sanotun toimen? 3:ksi onko pappismies Renqvist muutamassa kinkerilu'ussa erästä viisitoista vuotista poikaa vitsalla pakoittanut tunnustamaan näpistämistä? ja 4:ksi oliko talollinen Heikki Tuhkunen, jonka Renqvist ehtoolliselta pois käski, pyhälle sakramentille kirjoitettu ja rippisanoja kuulemassa ollut sekä minkälainen tämä poiskäskeminen oikeastaan oli, ja kuinka oli Tuhkusen juoppouden laita?

Mutta ennenkun näitten asioiden tutkiminen kihlakunnan oikeudessa ennätettiin alottaa, piti pispa tarkastuksen Liperin seurakunnassa helmikuun 23-27 pv. 1823. Siinä pidetystä pöytäkirjasta otamme tähän H. Renqvistiä koskevat asiat ja syytökset.

Talollinen Paavo Sorsa, Käsämän kylästä, ilmoitti useamman talonisännän hartausharjoitusten nimellä kokoavan luokseen nuorta kansaa, miehiä ja naisia, jotka näissä kokouksissa ovat muka osoittaneet semmoista käytöstä, joka nähtävästi ilmaisee hillimättömiä himoja ja tuhlaavaisuutta, sekä armovuoden-saarnaaja Renqvistin Herran ehtoolliselta sulkevan niitä vanhempia ja isäntiä, jotka toimittivat kanteesen tämmöisiä häiriöitä. Seurakunnalta kysyttyä myönsi se Sorsan ilmoituksen oikeaksi; mutta kun moniaat kokouksissa käyneet, jotka nyt seisoivat likinnä alttaria, koettivat huudoilla seurakuntaa häiritä, eikä mitään järjestystä saatu ja kun päivä oli ehtoopuoleen kulunut, jätettiin osia seuraavaan päivään, jolloin kaikki asianomaiset saivat tässä asiassa ilmoittaa itsensä pispalle ja muille, tarkastajille pappilassa.

Seuraavana päivänä jätti talollinen Pekka Juhananpoika Waris,
Taipaleen kylästä kokoukselle seuraavan kirjoituksen:

Kääntymys-harjoituksen ja jumalanpalveluksen nimessä pidetään tässä seurakunnassa sekä kirkon lähellä olevassa, en tiedä minkä virkavallan rakennuttamassa, niin kutsutussa rukoushuoneessa että kyläkunnissa yksityisten kodissa h:ra armovuoden-saarnaaja Renqvistin johdolla kokouksia, jotka rukousmuodossa, ulkonaisissa seremonioissa ja muissa heidän ottamissa tavoissaan erovat seurakunnissamme tähän asti tavallisista ja hyväksytyistä. Onpa myöskin onnistunut näitten kokousten kannattajalle saada lukuisasti lahkolaisia. Siitä vuotanutta tai mahdollisesti vuotavaa hengellistä hyvää olen minä tosiaankin kovin vähänäköinen arvostelemaan, mutta siitä lähtenyt kansakunnallinen paha on varsinkin hyvin tunnettu, sillä työnhalua, yleistä velvollisuuden täytäntöä ja kristillistä nöyryyttä ja sovinnollisuutta noissa, jos niin saan heitä kutsua, uskonnollisissa haaveksioissa kokonansa kaivataan. Varsinkin on tämä lahko osoittautunut peloittavaiseksi synnyttäessään lukemattomia hämmennyksiä perheisin: vihaa ja katkeruutta aviopuolten välille, lapset tottelemattomiksi vanhemmilleen ja palveliat isännilleen. Minun, 12 henkisen perheen isän, on surulla ja mielikarvaudella täytynyt kärsiä suurinta nurjuutta ja halveksimista varsinkin kahden lapseni puolelta, jotka vastoin tahtoani ovat heittäytyneet noihin harjoituksiin; niinpä, — minun 23-vuotinen poikani on luopunut luotani ja nyt kuleskelee ympäri työttömänä hartaus-harjoituksissaan melkein kuin heikkomielinen. — Tämän omani, ja niin sanoakseni, koko seurakunnan vaarallisen tilan uskallan nöyrimmästi jättää korkeasti oppineen h:ra pispan huomioon anoen samalla neuvoa, miten minä omasta kohdastani koettanen korjata sattunutta onnettomuutta.