Eira Marit punastui ja tuli kovin hämilleen, hiipi ulos ja riensi ullakolle, missä hän asui yhdessä vanhempainsa kanssa, jotka myös olivat porolappalaisia. Hänen verkkainen verensä ei ollut koskaan houkutellut häntä lemmenvaaroihin. Ja koska Nikko Nillekin puolestaan oli taattu lihansa-kieltäjä, niin kaikki oli niinkuin olla pitikin. Kapinayritykset häntä vain säikäyttivät jälestäpäin ja olivat armottomasti tuomitut tukahtumaan.
II.
Likinnä kylännientä, — missä niityt loppuivat ja koivuviidakko alkoi — kiersi talvitie leveän, syvän rantakourun kautta joen jäälle.
Elle ajoi edellä.
Porot juoksivat nyt tasaista vauhtia, — keinuivat kevein, voimakkain askelin. Tie oli kova ja hyvä; sillä paitsi porolappalaisia sitä käytti myös kylän väki, jolla oli heinämaat ja halkometsät joenrantojen mataloilla, kolmiomaisilla niemekkeillä.
Biettar Oula istui torkkuen ahkiossaan. Silloin tällöin poro haukkasi suullisen lunta ja taivutti päätään vakoillen molemmille sivuilleen. Korkealla lumisen kanervikon laiteilla, joka peitti joenrantamaa, näyttivät tummat puunjuuret aika ajoin liikkuvan sangen epäilyttäväsi yläpuolella sumun. Poro ojensi lyhyen hännäntypykkänsä levottomana ylöspäin ja tempasi, niin että Biettar Oulan pää retkahti taapäin. Samassa hetkessä pujahti sumunkostea kylmyys peskin sisään ja värisytti hänen humalasta ja uneliaisuudesta aristunutta vertaan. Viluisena hän veti nopeasti päänsä syvälle peskinkauluksen sisään, täyttääkseen sen lämmönpitäväksi.
Puoli penikulmaa kylän yläpuolella he poikkesivat sivutielle, joka vei erään hyvin kapean syrjäjoen yli. Paksuhuurteisia koivuja ja raitoja riippui alavien joenrantamien yli, muodostaen miltei valottoman tunnelin: sieltä voi nähdä vain kapean kaistan taivasta.
Poron sarvet koskivat oksiin, ja huurre rapisi alas, peittäen jälleen nukahtaneen Biettar Oulan kasvot. Äkkiä hän levähytti kätensä ja haukkoi henkeä. Juuri virkoovien aistien hämärä todellisuustajunta yhtyi pahoihin unennäkyihin. Hänen siristelevät, puoliavoimet silmänsä näkivät vielä Lassen taaksepäin väännetyn pään — tuolla hyvin ylhäällä; hän näki sen niin käsittämättömän selvään! Itse hän painui kosteaan sumumereen, ja juuri kun huurresateen värisyttävä kutitus oli salvata hengen häneltä, hän sai huudon kurkustaan…
Elle pysäytti poron ja juoksi hänen luokseen. "Oula!… Oulatsham!"
(Rakas Oula!) Oula ähki, piteli rintaansa ja tähysi ympärilleen.
"Näin vain unta! — Aja eteenpäin!"
Kauempana, pienessä, ahtaassa laaksossa kääntyi viimeinen hevosreenjälki suuren halkokasan taa, mutta syvä ahkionuoma nousi viistoon laakson itäistä seinämää pitkin. Porot kiipesivät sitkeästi jyrkkää rinnettä ylöspäin, kuroittuivat niin että maha ja turpa viistivät lunta, kielen riippuessa toisesta suupielestä. Keuhkot kävivät kuin urkupalkeet, joita poletaan nopeaan tahtiin, ja leiskuttivat valkoisia viiruja sieramista.