Matti Aikio on syntynyt Karasjoella, Norjan Lapissa, 1872. Hänen isänsä oli Inarin lappalaisia, äidissä lienee ollut hiukan germaanista verta. Aikio puhui lapsuudessaan ainoastaan lappia ja vasta lukioon valmistuessa opetteli hän norjankielen. Ylioppilaaksi tuli hän v. 1896, jonka jälkeen hän on elänyt sanomalehtimiehenä, opettajana ja vapaana kirjailijana. Ensimäisen teoksensa romaanin "Kong Akab" (Kuningas Ahab) julkaisi hän v. 1904.

Tässä teoksessa ei Aikio vielä esiinny sinä jona hän ensi sijassa on ansainnut mielenkiintomme: Lapin kansanelämän ja luonnon kuvaajana. Tosin "Kong Akabissakin" tapahtumien kehyksenä on pohjoinen Norja tuntureineen ja vuonoineen, mutta henkilökuvaus, joka romaanissa astuu etualalle, ei välittömästi liity tähän ympäristöön. Kirjan päähenkilö, nuori, seikkailunhaluinen ylioppilas, on omituinen sekoitus luonnonlasta ja keikaria. Hän on välitön tunteissaan, samalla kertaa rohkea ja ujo, panee paljon huolta ulkonaiseen olemukseensa ja ylpeilee sydämessään pienestä yhdennäköisyydestä Napoleonin kanssa. Hän tulee kotiopettajaksi varakkaan tilanomistajan ja kapteenin perheeseen, rakastuu talon 16-vuotiaaseen tyttäreen, voittaa tytön suosion, mutta ei isän, ja lähtee äkkiarvaamatta merimatkalle aina Afrikaan saakka. Jonkun ajan kuluttua palaa sankarimme Kristianiaan, sepittelee matkakirjeitä lehtiin, kirjoittaa pienen kasvitieteelisen tutkielman ja samoilee elämänhaluisena ja nälkäisenä pääkaupungin katuja. Nuoruuden rakastettu on tällä välin mennyt kihloihin, mutta tavattuaan entisen ylioppilaansa elpyy hänessä vanha rakkaus, kihlaus puretaan, toinen solmitaan, ja ylpeä kapteenikin, joka on tullut synnintuntoon eräästä vanhasta rikoksesta, suostuu nöyrtyneenä miehenä nuorten liittoon.

Tämä pieni rakkausaihe, johon tilanomistajakapteenin mukana tulee eräitä traagillisiakin aineksia, on kerrottu vallattomalla, nuorekkaalla lyyrillisyydellä. Esityksessä on väriä ja rytmiä, mutta ei varmoja psykoloogisia ääriviivoja.

Toinen Aikion kirjoista on "I Dyreskind, Fortaelling fra Finmarken" (Eläinten nahoissa, kertomus Ruijasta), siis se teos, joka tässä tarjotaan käännöksenä suomalaiselle lukijakunnalle. Siinä esiintyy Aikio Lapin verrattomana kuvaajana. Niin läheltä ja samalla niin tietoisella taiteella ei kukaan ole vielä Lapin aiheita käsitellyt. Asiantuntemuksella ja hartaudella, jonka kirjailijan heimolaissuhde kuvattavaansa tekee ymmärrettäväksi, esittää Aikio Ruijan lappalaisten ja suomalaisten alkuperäisiä elämäntapoja, heidän mystillis-fatalistista maailmankäsitystään, heidän hiljaista — toivotonta — taisteluaan lähestyvää sivistyshirviötä vastaan, joka uhkaa perikadolla heidän vuosisataisia, isästä poikaan perittyjä tottumuksiaan, lakejaan ja laitoksiaan. Kirjan päähenkilö Biettar Oula on selvästi hahmoteltu, voimakas ja karutekoinen luonne, joka kaikkine heikkouksineen — suurentelevassa, hiukan teatterimaisessa uhkamielisyydessään sekä avuttomassa pelossaan ja hädässään — piirtyy elävänä lukijan mielikuvitukseen.

"I Dyreskind"-teoksen jälkeen, joka ilmestyi v. 1906, on Aikio julkaissut kaksi romaania, "Ginunga-Gap" (Hornan kita) ja "Hebraeerens Søn" (Hebrealaispoika).

Edellisen sankari on Helgolannissa syntyi nyt, hylkeenpyytäjälaivasta karannut seikkailija, joka osuu joutumaan Norjan pohjoisrannikolle. Tämä elämänhaluinen kulkuriluonne, joka komealla ulkomuodollaan ja rohkealla käytöksellään voittaa kaikkien sydämet, joutuu paikkakunnalla ensin lemmensuhteihin ja sitten naimisiin sekä jää sinne kalastajana asumaan, mutta hänen kaipuunsa vetää suureen maailmaan ja hänen toimihalunsa etsii merkitseviä tehtäviä. Hänestä tulee valtiollinen agitaattori, jonka seudun kalastajat jo asettavat ehdokkaaksi suurkäräjille. Tämän kehityksen rinnalla avosydämisestä luonnonlapsesta katkerasanaiseksi kansankiihottajaksi esitetään teoksessa hento, lyyrillinen rakkaussuhde.

"Hebraeerens Søn" on taiteilija-romaani. Sen päähenkilö on juutalaissyntyinen kuvanveistäjä, joka, elettyään lapsuutensa kaukana pohjolassa köyhän talonpojan ja hänen vaimonsa kasvattina, lähtee maailmalle, kokee siellä menestystä ja vastoinkäymistä, taistelee ankaran sisällisen taistelun taiteellisen kutsumuksensa ja maailman tuomion välillä, palaa käymäseltään entisille lapsuuden seuduille, jättää ne taas ja lähtee etsimään heimonsa juuria Puolaan, mistä tietää isänsä suvun polveutuvan, tutustuu siellä juutalaistyttöön, jonka rakkaudessa hän löytää sovinnon ja onnen. — Tämä romaani on psykoloogisessa suhteessa Aikion herkin ja välähtelevin teos. Sen sielukuvauksissa on joskus — varsinkin silloin kun tekijä esittää päähenkilönsä, juutalaisen, avutonta yksinäisyyttä europpalaisessa taiteilijamaailmassa — unissakulkijan omituista tarkkanäköisyyttä ja varmuutta. Ulkonaiselta rakenteeltaan on tämäkin romaani hiukan löyhä, mutta se todistaa kuitenkin paremmin kuin Aikion muut teokset, että tämä lappalainen kirjailija kykenee myöskin suorittamaan tehtäviä vaativamman ja yhdistetymmän ihmiskuvauksen alalla.

Kun lähemmin tarkastaa Aikion kuvaamia henkilöitä, huomaa helposti, että ne voi kaikki johtaa melkeinpä yhteen ainoaan perustyyppiin. Kaikissa hänen sankareissaan on jotain alkuperäisen-avutonta, kaaoksellista, heillä on veressä taipumus ihmisvihaan ja raskasmielisyyteen, ja heidän intohimonsa, milloin ne herätetään, ovat rajut ja ohjattomat. He ovat älykkäitä itsensä-erittelijöitä, mutta eivät voi laskea suhteitaan ulkomaailmaan, joutuvat helposti päähänpistojensa viskeltäviksi ja kuluttavat hukkaan rohkeutensa ja suuren henkisen tarmonsa. Tätä miesluonnetta vastaa sille läheisesti sukulainen naistyyppi: rakkautensa puolesta kaikki uhraava, oikullisen intohimoinen ja lujatahtoinen.

Aikion teokset eivät yhtenäisinä kertomuksina muodosta lujaa, elimellistä kokonaisuutta. Mutta niiden ihmiskuvausta kannattaa aina eloisa, hermostunut, samalla kertaa älyllisesti viljelty ja lyyrillisesti herkkä proosatyyli. Sitä seikkaa, että kirjailija käyttää kieltä, jonka hän on verrattain myöhään omaksunut, saa tämä tyyli varmaan kiittää monesta tehoisasta omituisuudestaan. Tuntuu nim. toisinaan siltä — kuten arvostelu kirjailijan kotimaassakin on huomauttanut — kuin olisi norjan kieliaines juuri sen kautta ikäänkuin tuoreempana ja muovailulle alttiimpana Aikion käsissä. Että näin voi olla asianlaita, merkitsee luonnollisesti sitä, että Aikio on harvinainen tuottava kielitaiteilija.

Aikiossa on ensimäinen lappalaissyntyinen mies taistellut itselleen taidekirjailijana huomatun aseman. Että se on — satunnaisten olosuhteiden takia — tapahtunut norjan- eikä suomenkielellä, on ollut tappioksi meidän kirjallisuudellemme, jossa tämä älykäs ja mielikuvitusrikas karasjokelainen olisi ollut kunnioitettava, uusia herätteitä antava voima.