Jussa oli joutunut istumaan pöydän ääreen. Hän siveli pöytäliinaa; tuntui siltä kuin olisi sivellyt varsan selkää. Hukka oli polvillaan erään suuren lasikaapin edessä ja puhkui, etsien "sitä pikku rasiaa", minkä hän tahtoi näyttää Jussalle; ja Elna oli ottanut käsille joukon kuvia ja merkillisiä esineitä, joihin Jussan silmät ja ajatukset eivät kuitenkaan voineet kiintyä. Elna oli niin lähellä häntä; hän tunsi Elnan hengityksen. Suurten, tummain kulmakarvainsa suojasta hän tähysi utuisin silmin Elnan rohkeasti nousevaa povea, joka kaartui pöydänsyrjään tuetun käsivarren yli. — Ja tyttö oli sentään aivan lapsi vielä!… Näky melkein lamasi Jussan… Jussa oli ennenkin nähnyt herras-naisia, kauniita, vaaleita, täyskasvuisia naisia; mutta jokaisen ruumis oli ollut niin kaukana noiden kummallisten vaatteitten suojassa, että ajatukset tuskin yltivät siihen: monien täytteitten ja paitojen viivat olivat kerrassaan eksyttäneet katseen. Hän oli tuskin liittänyt herrasnaisen käsitteeseen mitään naisellisen inhimillistä. Mutta kaikki kaukaiset, hämärät unikuvat sotkeentuivat äkkiä ja sulivat Elnan nuoriin muotoihin. Tuo kevyt, koruton pusero kohosi ja eli ja kiinnittyi kahdella kohtaa. Hame kaartui lanteiden yli, ja paljaalla, valkoisella kaulalla kuultava, punertava hohde ilmaisi läikkyvän veren lämpöä… Mutta tässä olikin hänen eteensä noussut nainen kirkastuksensa heleydessä. Valonkevyinen, solakka ja ryhdikäs, — vaatteissa, jotka verhosivat häntä kuin arat ajatukset. Tuokin palmikon nauharuusu oli kuin kauniin kukan lehti! Mutta kaikesta kauneinta oli hymy ja se viehkeän itsetiedoton ystävällisyys, mikä loisti pitkulaisista, puhdasviivaisista kasvoista…
* * * * *
Päivällinen tuulenkäännös sai illalla aikaan mylvivän myrskyn, joka kiskoi Jäämereltä korkeita vesivyöryjä ja löi ne rannan kallionyppylöitä vasten.
Suuri kainulais-tupa, jossa oli katto matalalla ja ikkunat pienet, oli tupaten täynnä väkeä.
Kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen ja heidän äänettömyytensä oli synkkä. Heidät oli täyttänyt värisyttävä ahdistus, kun he odottelivat sitä kauhunhekumaa, mikä nyt tarjottaisiin heille; suomalainen veli Karjalainen aikoi nimittäin puhua tänä iltana.
Karjalainen nousi, laihana, tummana ja kookkaana. Hän nousi kuin ilmestys siitä kelmeästä valonhäiveestä, mikä levisi lampusta tuvan sakeaan ilmaan. Mustain silmien tavattoman voimakas katse siirtyi verkkaan seurakunnan yli, ja se vaikutti kaikkiin kuin äänetön raskaus rajuilman edellä. Hän risti kätensä ja sulki silmänsä, rinta kohoili voimakkaasti. Sitten hän alkoi sangen hiljaa ja verkalleen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!"
Sanat kuuluivat kaukaiselta merenkohinalta. Tavut aaltoilivat, huokailivat —, vyöryivät hitaina, kumeina toisiaan vastaan, kun hän rukoili mielettömällä hartaudella, hervottomalla antaumuksella, aralla nöyryydellä. Ja kun hän kummallisen alakuloisella, pehmeällä äänenpainolla, jossa tuntui sydämen väristys, kerjäsi Jumalaa viidennessä rukouksessa: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" — silloin naiset herahtivat nyyhkytyksiin, ilman kauhistuksen tuskaa, vain epämääräiseen liikutukseen rauenneina. Mainingit Karjalaisen mahtavasta sielusta, sankariolennosta levisivät ulospäin, kuulijakuntaan, hervoittivat sen, paisuivat värisyttävän kylminä ja kuumina sen hermojen yli.
Karjalainen istuutui. Hän viritti virren, herkentyneet mielet liittyivät siihen, ja laulu kohosi ilmoille. Sen läpi kiiti pyörteenä hekuman tunne, ja ilma tuvassa väräjöi, niinkuin se olisi ollut elävää verta, jota aistillinen kiihko ja levottomuus vapisuttaa.
Peloittavia olivat ne sanat, jotka sitten alkoivat purkautua Karjalaisen rinnasta, niinkuin hän olisi ollut merihädässä. Kurjannäköiset merilappalaiset, joilla oli likaisenkellervät sarkavaatteet ja joiden leveillä, luisevilla kasvoilla oli naivi, pelästynyt ilme, huojuttivat yläruumistaan ja tähyilivät avuttomina ympärilleen. Kiihkomieliset, selkoselälleen avatut silmät, joissa oli Suomen metsien synkkyys, sekä naisten uikutus herpaisivat tähän saakka tyyninä pysyneet kalastaja-norjalaiset. Yli tämän kuoron, joka alkaen kuumina huokauksina ja puuskuvana itkuna kohosi vähitellen yksiääniseksi parkunaksi, kumisi Karjalaisen soinnukas ääni, ja silloin tällöin kuului Jäämereltä tulevan myrskyn ankara töytäys huoneen nurkissa, kun se vonkui läpi laakson ja riehui suurten autioiden lakeuksien yli. Ihmiset huusivat ja takertuivat kiinni toisiinsa. Karjalainen pysähtyi ja seisoi kuin jumala, katsellen miten ihmismadot kierivät tomussa.
Mutta muutamat olivat riettaita julkeassa, teeskennellyssä uskonhurmiossaan, kuten eräs nainen Jussan kotipitäjästä. Hän oli ensimäinen hyppimässä ja rämyämässä leveä kita ammollaan.