* * * * *
Biettar Oula oli ehtinyt ulos lehtimetsästä. Hänen vanha, tuttu polkunsa nousi jyrkästi tuntureille, harmaata, sammalpeittoista kivirinnettä myöten, missä vanhoja, homehtuneita luita paistoi auringonvalossa, vaalenneina ja puoleksi ohuen nurmen peitossa; — siinä olivat jäännökset eräästä venäjänpuolelaisesta rosvojoukosta, jommoisia muinaisina aikoina Venäjän-Karjalasta samoili lukuisasti lappalaisalueille ryöstäen ja murhaten.
Täällä tunturilla oli eräs sellainen joukko muuanna synkkänä syysiltana tavoittanut erään tunturilappalaisen ja pakoittanut hänet oppaakseen. Alamäki oli vaarallinen, sanoi lappalainen, ja senvuoksi heidän piti sitoa itsensä kiinni toisiinsa. Itse hän, soihtu kädessään, kulki edellä, ja joutuin, puolijuoksua. Mutta jouduttuaan aivan kallionjyrkänteelle, hän viskasi soihdun rinnettä alas, pujahtaen itse piiloon erään kiven taakse; karjalaiset riensivät soihdun jälessä, ja syöksyivät jyrkänteeltä kuoliaiksi.
Biettar Oula oli ehtinyt kauas tunturilakeudelle ja asteli nyt kesäyön viileässä auringonpaisteessa. Siellä täällä oli nurmitäplä, jolle viimevuotinen kuloheinä antoi harmaan vivahduksen. Kellervä ja harmaanviheriä jäkälä levisi tiheänä ja paksuna kivikkorinteitä pitkin ikuisen lumen peittämän tunturihuipun juurella. Puro luikerteli harmahtavien pajupehkojen ja yhteentakertuneiden, pyöreälehtisten vaivaiskoivujen välitse ja katosi muutamaan muuranrämeeseen.
Kuovi pyrähti lentoon harmaalta kivipaadelta, kalkutti pitkällä, alaspäin kaartuvalla nokallaan riuduttavan alakuloista ääntä, jossa kajaili lakeuden yksinäisyys, — ja laskeusi aroin, varovaisin siivenlyönnein toiselle paadelle.
Läheisten tunturihuippujen lumi hohti kullalta ja kaukaisemmat uivat kuin valkoiset joutsenet yön sädeloisteessa. Ja puhtaan taivaan väri oli syvä kuin meren.
Väliin kaikui rinteiltä ja rotkoista vesiputousten kaukainen kumina lakeuden ylhäiseen äänettömyyteen.
Biettar Oula kulki erään mutkittelevan halkeimen yli, ja kohta avautui hänen eteensä suuri alanne, minkä pohjalla lepäsi pieni, pitkulainen järvi. Aivan rannalla sijaitsi hänen purjekankainen kesätelttansa. Ohut, sininen savu kohosi teltan edessä palavasta pienestä nuotiosta. Taustalla, ikuisella lumiaavalla makoilivat porot päivää paistattaen, suloisesti nauttien rauhaa, jota hyttyset eivät häirinneet. Alempana, kuivalla sammalmättäällä, oli Aslak pitkänään, kädessään sauva ja koirat ympärillään.
— Atshe! Atshe! (Isä! Isä!), huusi pikku Andi, joka parastaikaa harjoitteli suopungin heittämistä pajupensaaseen. Elle istui nuotion ääressä, ommellen valkeita sarkahousuja Biettar Oulalle.
— Tervetuloa kotiin, Oulatsham! — No — — miten onnistui matkasi?