Vähän ajan kuluttua he keksivät Nikko Nillen poron. Toisen korvan kärki oli katkaistu, ja toisen korvan ulkoreunassa oli kulmikas leikkaus.
Nikko Nille piteli viivytellen tervattua suopunkiaan, joka riippui oikealta olkapäältä vasemman kainalon alle. Mutta kun Biettar Oula ei näyttänyt haluavan käydä ottamaan kiinni poroa, täytyi Nikko Nillen vetää suopunki olaltaan. Hän vyyhtesi kauas ulottuvan nuoran sopivan pieniksi renkaiksi, hiipi lähemmä poroa ja heitti, mutta heitti ohi, — joutui hämilleen ja hermostui ja heitti ohi toisen kerran.
Silloin Biettar Oula otti suopungin, vyyhtesi sen loppuun saakka ja heitti, niin että viuhui vain, — ja siellä kaukana lauman keskellä kellistyi poro, niinkuin olisi saanut väkäkeihään ruumiiseensa. Hän veti sen luokseen siirtymättä jalkainsa sijoilta.
Nikko Nille tunsi taas jonkun pahkuran kiertyvän rintaansa. Mutta hänet valtasi liikutus, kun Biettar Oula itse lausui toiveenaan olevan saada kutsu häihin; sieltä kyllä lähtisi lahja, jollaista kukaan ei vielä ollut saanut.
Biettar Oula siis todellakin piti Nikko Nillen ystävyyttä jonkinarvoisena!
Nikko Nille soi hänelle kuitenkin kaikitenkin kaikkea hyvää!
VI.
Nikko Nille oli mennyt äskettäin ja hämärä oli jo tullut.
Teltan edessä paloi suuri, rätisevä nuotio. Muori Biettar pehmitti saraheiniä paksulla koivunuijalla. Alasimena oli paksu, litteä kivi. Biettar Oula koristeli poronsarvilusikkaa kukonkuvilla ja viivakiehkuroilla. Elle levitteli pehmitetyitä saraheiniä paljaalle kalliolle kuivumaan.
Alituiseen antaa Biettar Oula katseensa kiertää ympäröivän viidakon reunaa, — vanhan tavan mukaan.