Herkät, eloisat kuvut hymykuoppasten edessä värähtivät niin viehättävästi suupieliin saakka, kun sieramet paisuivat elämänhimon henkäyksestä. Hänet riisti lumouksesta irti pikku Andin hellittämätön: tshitshi, tshitshi! Se veti äitiään mustasta päällystakista: tshitshi, tshitshi!
Elle istuutui alas lattialle, paljasti povensa ja veti esiin melkein peloittavan suuren nisän. Poika maiskautti huuliaan ja imeytyi kiinni siihen; se pusersi kaikki kymmenen sormeaan syvälle rintaan sekä heitti tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka juhlallisilla kasvoilla karehti hetkisen hymynhäive. Vaikka oli jo puolikolmatta-vuotias, ei pikku Andi vielä ollut voinut luopua vanhoista tavoistaan.
Joka kerta kun ovi avautui, hulmahti sisään lattian yli harmaina pilvinä kylmää huurua, vieri lavan yli, nuuski hiukan paksun, kaljupäisen ja rokonarpisen puolustajan sääriä, sitten katosi. Mutta se tippui taas katosta alas pisaroina. Muuan pikkuruinen, riippuva vesiherne tähtäsi tiensä oikopäätä pikku Andin suuhun — ja osui parahiksi maidon sekoitteeksi. Pikku Andi sattui ilmituomaan suuttumuksensa tästä ehkä vahvemmalla tavalla kuin oli aikonutkaan. Se sanoi "Baelgalak": sen kieli oli vielä liian avuton lausumaan "Baergalak", mikä merkitsee "perkelettä".
Kaakeliuunista hehkuva lämpö sulasi vähitellen pieniä, pitkulaisia reikiä ikkunaruutujen jäähän, joiden takana pikkupojat vimmaisessa kiihkossaan tappelivat, saadakseen pilkistää tupaan. Ne eivät olleet onnistuneet yhtä hyvin kuin Jussa, seudun huomatuimman lappalaisen Jongon poika. Jussa oli imartelevalla hymyllään sekä lupaamalla yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista lahjonut nimismiehen rengin. Varmuuden vuoksi hän oli sitäpaitsi vannonut kalliin valan, että oli täyttänyt viisitoista vuotta.
Jussa oli siihen saakka pysytellyt taempana. Mutta kun hän kuuli pikku Andin huutavan rintaa, pujahti hän rohkeasti ja reippaasti esiin. Ellen avaran poven läpi kävi hengästymisen mainingeita.
Vouti ja kantaja puhuivat kuiskien keskenään, ja puolustaja istui haukotellen ja muristen, tapansa mukaan. Nimismiehen rengin, jolla oli rinta pystyssä, niinkuin hän olisi ollut Norjan ainoa nimismiehen renki, käskettiin noutaa Lasse.
Putkan ovi avautui. Pari märkää pilkkua välähteli Lassen vetisen-laimeissa, tihruisissa silmissä, kun lampun valonhohde sattui häneen. Vaistomaisesti nuo silmät suuntautuivat Biettar Oulaan, joka äkkiä oli nostanut raskaat, voimakkaat silmäluomensa, katseillaan ahdistellen turtuneen, sisukkaan palvelijansa viimeisiä väitteitä.
Lasse astui esiin ja laski surkean kapeat kätensä aitauksen reunalle, seisoi yhdellä jalalla ja notkutteli polveaan edestakaisin, niin että ruumis huojui. Paksut, ulospäin käpristyneet huulet näyttivät olevan aivan toisen miehen omaa, niinkuin ne erehdyksestä olisi paiskattu kiinni hänen kuihtuneisiin kasvoihinsa. Alahuuli riippui ja retkui vakituista asentoaan löytämättä. Sekavat partakarvat olivat niin harvassa, että ne muistuttivat jäätyneelle laitumelle nälkään kuolleita poronraatoja. Hänen avuttomassa katsannossaan oli jotakin liikuttavan surullista. Mutta nyt hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi siitä, että Biettar Oula oli kuristanut hänen viimeisetkin epäröimisensä.
Jussa ihaili ja kunnioitti Biettar Oulaa. Mutta kuinka häntä säälittikään Lasse! Tuon saman avuttoman, tukahtuneen ilmeen hän oli nähnyt useilla ihmisillä. Tuon ilmeen, joka menestyksenkin hetkellä tuiottaa kysyvästi kohtaloon, uskaltamatta täysin uskoa sen hyvään aivoitukseen. Kyynelherkkä, lämmin tunto värähti kuin vihuri läpi hänen rintansa, ja hän rukoili hartaasti jumalaa auttamaan Lassea.
Niin, Lassen täytyi tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas. Ratkaiseva sana pusersi väkisinkin helpoituksen huokauksen hänen rinnastaan.