Jussa ei aluksi voinut vastustaa mitään. — Häneen oli tullut jotakin jyrkkää. Heidän keskustelunsa olivat ennen olleet suruttomia, keveän välittömiä kuin valoisain öiden herkät unelmat.
— Sinulla on ikävä, Elna?
— Niin — en tiedä oikein… Rakas Juhani, älä suutu minuun! — Hän kävi Jussaa kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Kuinka tummat sinun silmäsi ovat, Juhani!… Lupaa minulle, ettet koskaan ole paha minua kohtaan! — Muistatko kuinka minä ensi kerran puhuin sinun kanssasi? — Muistatko että minä sanoin niin kovin haluavani päästä tänne, — vaikka minä melkein pelkäsin, minä pelkäsin tätä maata — ja ihmisiä, sellaisia kuin Biettar Oula… Myöhemmin en niin usein sitä ajatellut, — en ennenkuin keväällä tapasin sinut, — Juhani… salli minun sanoa se — en minä tuntenut ainoastaan iloa nähdessäni sinut jälleen. Pelkokin heräsi minussa, tuo lapsuuspäivien kummallinen pelko. Mutta se selvisi minulle täysin vasta silloin, kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle eräistä sanoistani, jotka minä tulin ajattelematta lausuneeksi. Sinun silmiisi tuli niin peloittavan kova kiilto. — Ei minua pakoittanut pyrkimään sinun luoksesi vain katumus siitä, että olin pahoittanut sinua… Minun oli silloin niin paha olla! — Ei minua pakoittanut vain katumus… Sinä olit — niin en minä tahdo verrata sinua käärmeeseen; mutta minä olen kuuluit tai lukenut pikkulinnuista, jotka lentävät suoraan käärmeen kitaan, — vaikka pelko pidättääkin heitä. Mutta ehkäpä pelko juuri ajaakin ne tuohon hirmuun. Minä en pelännyt enkä pelkää sinua, en niin. Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei jättänyt minua, ei antanut hetken rauhaa! Mutta sinä olit paha silloin kun jätit minut —; minä olin ehkä naurettava ihmisten nähden, mutta en minä siitä välittänyt. Papinrouva koetti puhua järkeä minulle. Järkeä! Mitä minä järjestä välitin! Silloin tällöin minä näin vilahduksen sinusta, ja aina minusta näytti, että sinulla oli ympärilläsi jotakin, jota minä en oikein osaa selittää. Niin, se oli jotakin tästä yksinäisyydestä; se sai minut ikäänkuin merikipeäksi".
Ja hän painautui taas väristen Jussaan. "Ja kuitenkin — kuitenkin minä rakastan sinua toivottomasti! Ehkä minun tuskani tuleekin siitä, — ja siitä, että sinä joskus olet niin äärettömän kaukana minusta!… Kunpa sinulla ei olisi ympärilläsi tuo hirveä autius!"
Hän vaikeni. Mutta Jussa ei halunnut sanoa mitään.
Heräät näkemään ihmeellisen kauas ympärillesi, kun elämänvirtasi äkkiä tyrskähtää routakerrokseen.
Jussa ajatteli Elnaa. Hänen juurensa olivat rodussa, joka oli maailman kaunein ja vyöryi kuin majesteetillinen virta yli maanpiirin, ja hallitsi sitä valoisina jumalina. Ja hän ajatteli Jäämeren-läheisten synkkien erämaametsien yksinäisiä majoja ja savuttuneita tupia ja ihmisiä, jotka niissä asuivat. Hän itse oli syntynyt pimeänä syysiltana, hänen äitinsä oli silloin nyhtämässä jäkälää tuolla metsämäellä. Heidän oli täytynyt jäädä yöksi sinne, ja pimeyttä saivat hänen silmänsä ensimäiseksi imeä itseensä… Oliko meri vyörynyt pusertavan raskaana Elnan silmiin?
— Juhani! — Rakastatko minua? Oo, sinun täytyy rakastaa minua!… Muistatko kuinka minä kerran vihdoin tapasin sinut täällä metsässä? Minä toivoin olevani kaukana täältä, ja sitä kai sinäkin toivoit. Mutta me emme päässeet toistemme ohi. Sinä olit niin suuri ja voimakas ja synkkä, kun sinä äkkiä ilmestyit viidakosta! Muistatko kuinka minä vapisin, kun sinä tartuit minun käteeni? Kyynelet tulivat minun silmiini; en minä itkenyt, — mutta se vaikutti minuun niin hirveän äkillisesti.
— Minä näin sinut, Elna, sen päivän edellisenä yönä. Varhain aamulla sinä kylvöit aamukasteessa papin puutarhan nurmikolla. Sinulla oli ylläsi sinertävä vaippa.
— Näitkö todella minut?! — Etpä tehnyt silloin kauniisti, Juhani. — Hänen kasvoilleen ja kaulalleen virisi punainen rusotus, ja hän hymyili yht'aikaa hämillään ja nauttien.