— — — Elnan miehen oli pitänyt yksin matkustaa etelään. Elna ei ollut ehtinyt valmiiksi — — —.
Oli levinnyt tarina tuosta yhden-yöllisestä melusta ja räikinästä. Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanojakin, jotka olivat kohdistuneet voutiin, ja pahoja sanoja. Ne tulivat myös voudin korviin, ja kun hän muisti Biettar Oulan tavattoman suuren, synkän olennon, niin häntä ahdisti. Tämä sekä se seikka, että monien talvien raskas pimeys ja monet virkistysryypyt olivat heikentäneet hänen ruumiinsa ja sielunsa terveyttä, pakoittivat hänet matkustamaan etelään ennenkuin oli edes saanut uuden viran. Mutta Elna ei vielä ollut ehtinyt valmiiksi…
Niin kerrottiin.
— — —
Seuraavana sunnuntaina Jussa seisoo saarnastuolissa puhuen kuuromykästä, jolle Herra lahjoitti kuulo- ja puhekyvyn.
Kerran hänen katseensa sattui oven pielessä istuvaan naiseen, ja hän alkaa hapuilla sanoja; kun hänen silmänsä toisen kerran kääntyvät naiseen, niin häntä värisyttää epäilevä aavistus: nainen on lappalaispuvussa, mutta…
— — — Hän keskeyttää, puristaa kiinni huulensa, pusertaa käsikirjaa kämmentensä välissä ja tuiottaa valkoisiin hakasiin…
Sitten hän kertoi seuraavaa:
— Eräässä kohdin suuren maailmanmeren äärellä menee jyrkkään kallioseinämään vedenalainen luola, — kukaan ei tiedä, kuinka kauas.
Pakoveden aikana voi nähdä sen tihkuvan ja vihreältä välkkyvän ontelon etääntyvän kauas tummaan sumuun, ja mainingit kuolevat kaukaisena kohuna sen sisään.