Biettar Oula oli laskenut karhunnahkakauluksen hartiain yli ja seisoi jo valmiina, ohjas käärittynä oikean käden ympäri. [Käytetään vain yhtä ohjasta, sidottuna jonkinlaisiin päitsiin, joiden toinen hihna kulkee otsan yli, silmien ja sarvien välitse, toinen niskan yli.]
— Aja edellä! sanoi hän.
Elle nykäisi ohjasta. Ylväs eläin otti ensimäiset pitkät, kuumeisenkiihkeät juoksuaskeleet, ja Elle harppasi sen rinnalla vähän matkaa nopeasti kuin varjo; sitten hypätä heiskautti ahkion pohjaan. Juuri kun poro aikoi tehdä mutkan vasempaan, kiristyi ohjas selän ylitse, ja samassa hetkessä heittäytyi eläin oikeaan suuntaan niin rajusti, että ahkio heilahti ja tärähti nytkivän kiivaasti ja jätti jälkeensä valkean uoman likaiseen, kovaksi poljettuun lumitantereeseen.
Biettar Oula kiihoitti poroaan pidättämällä sitä hetkisen. Eläin tanssi silmät selkoselällään ja riuhtoi kalvavassa himossaan päästä oikomaan jalkojaan rajattoman halunsa mukaan. Mutta kun Biettar Oula äkkiä nosti kätensä ja kumartui eteenpäin hypätäkseen, sinkoutui eläin menemään ja Biettar Oula lennähti ahkioon — kuin petolintu, joka heittäytyy pakenevan saaliinsa kimppuun.
Viuhuva vauhti tuntui kuin putoamiselta ja kihelmöitti miehen koko ruumista kiireestä kantapäähän saakka. Hänen rämeä, kovaääninen joikauksensa kaikui läpi seudun ja kiihkeän ajon mukaan sen sointi tuli heleämmäksi.
Äsken niin ilkkuva joukkio oli selvästi sangen nolossa jälkipäivän-mielentilassa, mutta samalla melkein valmis päästämään ilmi salaisen ihailunsa Biettar Oulaa kohtaan. Äijä se tulikin tällä kertaa lausuneeksi vapauttavan sanan: "Vain Biettar Oula voi niin tehdä".
Ja Biettar Oula haasteltiin poikki ja puhki kohoavan innostuksen vallassa. Eikö ollut sekin nuori, kaunis norjalaistyttö, vanhan "Hukan" tytär, syksyllä seurannut häntä kappaleen matkaa tunturia, rohkenematta sentään tulla näkyviin!
Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan kuromaan hänen peskinsä kokoon parilla sukkaneulanpistolla. Kun hän tuli ulos, otti äijä — ikäänkuin kiitokseksi hyvästä kestityksestä — hänet vastaan sanoilla: "No, onko selästä kirvely helpoittanut?" Ja joukko hymyili ilkeästi. Ne nykivät äijää ja yllyttivät häntä jatkamaan.
— Kuinka monta peninkuulemaa arvelet olevan tunturien kauneimman naisen Ellen — jota sinä et saanut — ja sinun vanhan, nilkun, tuultenkuivaaman linnunpelättisi välillä? Ennen minä pitäisin sänkytoverinani säkin nuuskankuivia poronkarvoja kuin sinun ämmääsi. Se on sitkas kuin parkittu nahka. Siitä ei viinakaan tee loppua… Vieläköhän odotat hänen kuolevan? Oho, hyvä ystävä, eivät ämmän luut aivan pian väsy pitämään kankeata ruhoa pystyssä sinun silmiesi edessä. Äh, hyi saatana!
Äijärahjuksen törröttävät hampaat paistoivat keltaisina irnuvasta kidasta, ylähuuli oli kääntynyt kaksinkerroin, ja pahat, vetiset silmät tähysivät suoraan ilmaan.