Vasta kun he kääntyivät joen jäälle, laukesi naisen mieli värisevään huokaukseen, ja nykäykset kiersivät kuin vihurit suun ympärillä.
— Aja joutuin!
Vauhdin herättämän mielihyvän yli sykähti silloin tällöin ahdistava tunne, että kannaksilla tuli ikäänkuin Jussan varjo, hänen ajatuksensa. Vielä kerran huuhteli aisteja houkuttelevan kammon huimaus ja halu tuntea sen miehen syleily, joka kulki yksinäisyys vaippana ympärillään… Jospa Jussa tuleekin perässä?… Elnan täytyi katsoa taakseen. Aina uudestaan hänen täytyi katsoa taakseen; tuo arvoituksellinen epävarmuus salpasi uudelleen hänen hengitystään…
Mutta sitten hän taas havahtui. "Aja joutuin!"
… Aurinko vieri pilviharson taa, levittäen punerruksen lumihiuteille, joita alkoi leijailla alas ensin harvakseen, sitten yhä tiheämpään; — mutta nyt ei aurinko enää jaksanut tunkeutua niiden verhon läpi… Elna istui vaipuneena kokoon karhuntaljojen alle… Hänen pienen, vaaleakutrisen poikansa ei enää tarvinnut kysellä, milloin he matkustaisivat isän luo. Herra Jumala, hän oli niin säälinyt miestään, kun "se alkoi" syksyllä, — syksyllä, jolloin Juhani tuli ja purki padon muistojen tieltä. Mutta Elna ei siihen mitään mahtanut! Ja hän oli usein itkenyt, kun ei siihen mitään mahtanut…
Lahti ja meri tulivat näkyviin.
Kyyneleet sulattivat lumihiuteet hänen poskiltaan. "Juhani! Minä en siihen mitään mahtanut! Jumala minua auttakoon, minä en paremmin ymmärtänyt"…
Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut hänen muistikirjaansa. Se oli kirjoitettu goottilaisin kirjaimin.
— Jos sinua, lapseni, elämässä kohtaa suuri pettymys — ja yksi on kaikista pettymyksistä suurin —, niin älä usko, että jo ensimäisen katkeruuden tuska on surua.