II.
Kyläniemen ylärinteeltä — missä niityt loppuivat ja koivunäreikkö alkoi — laskeutui talvitie leveänä ja syvänä uomana joen jäälle.
Elle ajoi edellä.
Porot pysyivät nyt tasaisessa vauhdissa — huojuivat kepeissä raviaskeleissa. Tie oli kova ja hyvä, sillä paitsi porolappalaisia käyttivät sitä myös seudun asukkaat, joilla oli takalistolaitumia ja polttopuita matalilla kolmikulmaisilla niemekkeillä pitkin jokivartta.
Biettar Oula istui torkkuen pulkassaan. Vähäväliä haukkoi poro lunta ja käänteli vaanien päätänsä sivulle. Joen äyräiltä riippuvasta lumipeitteisestä kanervikosta pisti esiin varpuja ja niiden alta ulkoni tuolla ylhäällä mustia puunjuuria, jotka näyttivät epäilyttävästi liikkuvan sumuvaipan yläpuolella. Poro ojensi lyhyen saparonsa säikähtäen ilmaan ja nykäisi niin, että Biettar Oulan pää retkahti taaksepäin. Ja samassa virtasi kosteata pakkasilmaa hänen poveensa, jäähdyttäen hänen humalasta ja unesta kylmänarkaa vertansa. Hän veti väristen päänsä syvemmälle peskin kaulukseen, sulkeakseen sen kunnollisesti vilulta.
Puolen penikulman päässä kylästä poikkesivat he sivutielle, joka kulki pitkin hyvin kapeata syrjäjokea. Paksun kuuran taivuttamat koivut ja pajut riippuivat joen matalilta äyräiltä alas, joten tiestä muodostui melkein pimeä tunneli: taivasta näkyi ainoastaan kapea kaistale.
Poron sarvet rapisuttelivat oksia, kuuraa tuiskahteli alas ja peitti Biettar Oulan kasvot, kun tämä oli taas uinahtanut. Äkkiä huitaisi hän molemmin käsin ulospäin ja haukkoi ilmaa. Heräämäisillään olevien aistien vajavat todellisuusvaikutelmat sekaantuivat pahoihin unennäköihin. Hänen haihattelevat puoliavoimet silmänsä näkivät vielä Lassen taapäin vääntyneen pään — tuolla kaukana, kaukana ylhäällä; hän näki sen niin järjettömän selvästi! Itse vaipui hän alas kosteaan sumumereen, ja juuri kun putouksen värisyttävä huimaus oli salpaamaisillaan häneltä hengityksen, sai hän hätääntyneesti kirkaistuksi…
Elle pysäytti poronsa ja juoksi hänen luokseen. "Oula!… Oulatsjam (Oulaseni)!" Ähkyen painoi mies rintaansa ja katseli ympärilleen. "Minä vain näin unta. — Aja edelleen!"
Ylängöllä pienessä, soukassa laaksossa kiersi tuore hevosenreen jälki suurta kelokukkulaa, kun taasen monijuovainen pulkkalatu oikaisi itäistä laakson seinää ylös. Porot punnersivat sitkeästi ylös jyrkkää vierua, ojentausivat, jotta maha ja turpa koskivat lumeen, kielen roikkuessa toisesta suupielestä. Keuhkot työskentelivät kuin rivakassa tahdissa poljetut urkupalkeet, puuskutellen valkoisia föllähdyksiä sieramista.
Kun jyrkänteeltä laajeni eteen alaston tunturitasanko, saattoi Biettar Oula hengittää taas vapaasti. Pulkat rahisivat viimeisiä vaivaiskoivuja vasten, jotka eivät edes ylttäneet lumen pintaan.