Pimeys hiipi nuotion hiilustalle, joka vielä lennähytteli joitakuita kuoleutuvia lehahduksia. Viimeinen punainen pilkku siirrähti värähdellen ja hukkui pimeään.
Mutta kylmä puro solisi uikuttaen kuin sokea penikka pimeässä, loppumattoman rauhattomana pulpattaen alhaalla uomassaan, joka hiipi mutkitellen ja valonarkana pitkin laaksonseinämää alas.
Porot, jotka jo olivat varsin paksussa talvikarvassa, makasivat pehmeällä sammalella. Paimenet nukkuivat pensaan juurella pää ja kädet peskin sisällä ja pitkäkarvaiset koirat vatsan ja jalkojen peitteenä.
VII.
Pimeässä saavat verevyyttä valon kalpeat ajatukset. Pimeässä kiiluvat yöpöllön silmät, ja murhanhimo paisuttaa petoeläinten jäsenet. Elämän neste kuohuu täyteläisistä huokosista ja virtaa värisevien helmien tavoin jokaiseen hermoon.
Äiti Biettar oli maannut valveilla koko yön, sappi karvaana pakahduttavasta suuttumuksesta, kun Lasse oli nyt tullut perimään kuutta vaadintansa. Kuinka olikaan hänen verensä kiehunut, kun hän huomasi poikansa epävarman sävyn Lassea kohtaan! Hänen koko sieluansa tympäisi, ja nyt maatessaan hän noitui ja potki taljan alla.
Mutta sitte purskahti hän nauruun ja puri peskinhihaa, ettei herättäisi muita… Olihan laumassa kolme vierasta ja vielä merkitsemätöntä vasaa! Jollei Lasse tyytyisi niihin ja yhteen rehellisesti uhrattuun päällisiksi, niin menköön takaisin seminaariin!… Hitto vieköön, eiköhän tuota kohmettunutta mäyrää, vaadinten kiristäjää, vedettäisi nenästä! Ja tämä viekkaus samalla toimittaisi Lassen paulaan, hänen ikuiseksi orjakseen. Kyllä hän sen miehen pitäisi kurissa, se oli varma… Silloin saisi Elle niin paljon kuin tahtoi pitää roskasaarnojaan Biettar Oulalle, — kunpa hän jo ei olisi ehtinyt turmella äiti Biettarin poikaa!
* * * * *
Postimiehet olivat lähteneet.
Lasse loikoili vielä venytellen taljallaan. Tämähän oli hänen ensimäinen päivänsä. Hän otti "seminaarista" saamansa rukouskirjan ja alkoi lukea sitä.