Juttu päättyi lyhyeen. Seitsemän kuukautta.
Ellen rehevä rinta paisui ja painui jälleen turvallisesti ja voimakkaasti, niin että sieramet laajenivat värähdellen kuin kauvan pidätetyn lemmenhuokauksen jälkeen. Sillä miten olisi käynytkään, jos vouti olisi ruvennut urkkimaan häneltä niitä vastauksia, joita Biettar Oula oli Ellelle etukäteen neuvonut, mutta jotka nyt monellaisten vaikutelmain johdosta olivat seonneet. Biettar Oula oli tyrkyttänyt ne hänelle kaikkea maallista pahaa uhkaillen, mutta myöskin kaunein sanoin ja houkuttelevin lupauksin. Hänen sieluaan oli kyllä tympäissyt ja nostanut kapinaan tällainen valehtelutaidon juonikkuus, mutta siitä ei ollut lähtenyt mitään apua.
Biettar Oulan ja Ellen ei tarvinnut tehdä valaa, koska heidän todistuksensa olivat lopulta olleet hiukan horjuvia. Jumalan kiitos! Väärän valan eteentulon pelosta oli Biettar Oulan otsa päivän mittaan usein peittynyt kylmällä hiellä. Mutta hänen lihaksensa olivat lujat kuin jänteet, eivätkä hermonsakaan yhtään heikompia. Ne olivat kestäneet taistelun sielussa kiemurrelleiden käärmemäisten aaveiden kanssa, kavaltamatta häntä. Ja samalla voimalla kukisti hän nyt mielessään kuohuvan, puheluhaluisen ilonkin.
Mutta olisiko hän uskaltanut ojentaa kättään valantekoon, jos niikseen olisi tullut? Tuskinpa. Vasta tänään, kun Lasse oli ruvennut juonittelemaan, oli hänen täytynyt ajatella valanteon välttämättömyyttä mahdolliseksi. Mutta hän ei ollut maininnut mitään siitä Ellelle, joka varmaankin olisi silloin pilannut koko jutun.
Väki lähti tuvasta ja tunsi pettymystä sen johdosta, että kaikkityyni olikin supistunut yksinomaan Lasse-pahan syyllisyyteen. Mutta oli joukossa niitäkin, joilla oli vainua asian oikeasta laidasta, nimittäin kylän koilliskulmalla vakinaisesti asuvat porovarkaat. Harvinaistahan on aina asiantuntemus.
Pikku pojat, jotka olivat hekin yhtä ja toista kuulleet, eivät myöskään olleet tyytyväisiä tulokseen. He olivat peräti jännittyneinä odottaneet saadakseen nähdä Biettar Oulaa — itse Biettar Oulaa! — vietävän vankeuteen. Mutta mieluimmin sen olisi pitänyt päättyä pöyristyttävään seikkailuun: pattovalaan ja Biettar Oulan sitä seuraavaan kohtaukseen pahanhengen ja hänen koko liittonsa kanssa. Siinä sitä olisi ollut tarinaa kerrottavaksi sammuvan liesivalkean ääressä, varjojen suuretessa ja tarinan hiipiessä kiihoittavan värisyttävänä kuulijan likelle.
Väki lähti pihan poikki tielle, joka johti joen töyräälle rihkamakauppaan. He tassuttelivat keveissä, pehmeissä lapinkengissään pöllömäisen äänettömästi. Sitä helpommin sai poliisi huomiota, kun hän virallisen touhukkaasti raivasi itselleen tietä joukon läpi. Hänellä oli nimittäin kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka hänen tömistävien askeltensa alla panivat kovaksi tallatun lumen kirskumaan.
Oli näet pureva pakkanen. Sankat tervankatkuiset savupatsaat nousivat hormeista nopeaan kiirivinä kierukkoina suoraan ylös tyyneen ilmaan. Vaikka olikin jo pimeä, kuului halkoranteilta kirveeniskuja. Kovat, läpijäätyneet koivunrangot paukkuivat ja räiskyivät halkeillessaan. Siellä täällä kuului myös aisakellon kumeata kalkatusta tiiviissä, raskaassa pakkasilmassa. Matalalla leijaava villava sumupilvi näkyi alavaa kolmikulmaista nientä kiertävän joen yllä. Molemmin puolin jokea olivat metsäselänteet mukavasti nojallaan matalia, tasaisesti kaartuvia ja alastomia tuntureita vasten.
Käräjätuvasta lähtenyt väkijoukko oli pysähtynyt rihkamakaupan eteen ja seisoi siinä tuokion hytisten ja koputellen vuoron perään jalkaa toiseen.
Vähitellen täyttivät he puodin, jossa jo ennestään oli joitakuita porolappalaisia myymäläpöydän ääressä siemailemassa naukkuja.