"Eipä juuri."
Neiti loi silmänsä alas. Hetken perästä nosti hän katseensa verkalleen ja katsoi Jussaa silmiin. "Siellä lienee kummallista… Luuletteko viihtyvänne siellä?"
"Se on sen ajan murhe! — Vielä minusta ei ole tullut pappia."
"Sinne kuitenkin papiksi pääsette!"
Tytön katse synkistyi kuin pimenevä metsä.
Useimmat ihmiset pienenevät, kun ensimäisen juhlallisen vaikutuksen loisto on sulautunut tuttavallisuuden yksinkertaisiin sävyihin. Mutta Elnan silmissä oli juuri tuttavallinen sävy syvempi kuin kaikki juhlaloiste…
Sitte kysyi Jussa: "Miksikä pitäisi minun olla pappina juuri siellä?"
"Niin — — —. Sanonpa Teille — — —, olin etelässä pari vuotta. Ihmiset olivat siellä vilkkaampia ja aivan toisenlaisia kuin täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli siellä valoisampaa ja erilaista kuin täällä. Ja kun nyt muistelen Teitä siltä ajalta, jolloin olitte Lofjordenissa käymässä, tuntuu minusta, että Teidän pitäisi olla pappina juuri siellä hiljaisessa laaksossa, joka pistää suoraan autioon tunturiseutuun… Ja olen aina ajatellut, että Biettar Oulan pitäisi olla siellä sanankuulijananne…"
"Sanoitte aina?"
"Niin", sanoi tyttö punastuen. "Milloin käytte pappilassa? Teitä kaivattiin sinne… Mutta nyt pitää minun toki lähteä… Olen käynyt joen ylävarrella katselemassa veden temmellystä. Kuinka tulvillaan onkaan uoma!"