Kiimaisia koirasriekkoja kaakottaa kiihkein äännähdyksin ja juoksee sinne tänne näreikössä. Jussa ääntelee kuin hyväilty naarasriekko. Koiraat rientävät häntä kohti matalina, siivet levällään, pelkäämättä hänen suurta ihmisruumistaan; kiima on poistanut niiltä pelon ja ajaa niitä kuin metsävalkea… Suuret koiraat kaahaavat naaraita ja iskevät toistensa kurkkuun mustasukkaisuuden hurjassa raivossa.
Jääteli työntyy rantaa vasten, ja irtautuneet jääpuikot helisevät koskettaessaan toisiinsa.
Yhä ovat mäet ja kukkulat auringon hempeään kultavaippaan verhottuina. Elna… Kevätyö on täynnä valoa ja kohua. Aistit kohoavat ikävöimisten vuosta… Mitä kaikuu mäki, mitä notkuu maa?
* * * * *
Elna! Elna! "Kivikirkko aukealla lakeudella." Sinä sanoit sen kostein silmin, punahohde otsallasi! Tukkani on pitkä ja musta, ja papinkaapu on kuin musta verho, joka eroittaa minut ihmisistä ja maailmasta… Elna! Kunpa olisi jo se aika, joka on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, niin seuraisit sinäkin mukana!… Kulje sinä vain maan päällä, Elna, niin se notkuu enemmän — — — En kestä tätä, rintaani polttaa, katseeni sumentuu… Elna! Minä en kestä tätä. Aurinko nousee vitkaan, ja aika sulattaa ruumistani, sieluani. Herra Jumala, en kestä tätä — — —
Hanki narahtelee. Joku eläin siellä. Jussa tempaa pyssynsä maasta. Susi laukkaa veltosti joen rantaa ja vainuaa poronjälkiä.
Jussa asettaa pyssynperän poskelleen, hän eroittaa tähdätessään sen karvojen värin, suupielissä vaahdon ja silmissä kylmän kiillon.
Laukaus pamahtaa. Peto säntää säikähtäen sulan jokirannan yli jäälle.
Jussa rientää perässä. Hän kahlaa jään reunalle ja hyppää suksilleen. Hiki juoksee hänen kaikin voimin ponnistellessaan ja tekee hänen jäsenensä notkeiksi. Huima vauhti ja pedon avara punainen kita kiihdyttävät hänet hurjan vimmaiseksi. Verta on tippunut lumelle suden haavoittuneesta jalasta. Se kääntää päätään ja uhkaa irvillä hampain Jussaa.
Et minua peloita! Tunnen sinut ja kaltaisesi!