Jussa sai riuhtaistuksi itsensä irti ja riensi Nikko Nillen kanssa pois. Matkalla pysähtyi Nikko Nille ja sanoi: "Eipä oikein sopisi mennä kotia repeytyneessä peskissä."
"Kuule —", sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossasi, niin juoksen viemään sen kotiin ja annan akan juoda siitä itsensä sikahumalaan. Tiedäthän, että silloin on helppo kehveltää häneltä avaimet, päästäksesi aittaan vaihtamaan peskiä."
Nikko Nille hymyili. "Saat totta totisesti ajaa porollani koko huomispäivän", sanoi hän.
Jussa kiiruhti kotiin pulloineen. Nikko Nille majaili nimittäin vanhan
Jongun luona.
Nikko Nille lähti syrjätietä joen rannalle. Siellä istuutui hän puoleksi lumeen hautautuneelle aidalle. Vanhuksen piti saada aikaa juoda itsensä päihin.
Paikka oli hiljainen ja kaukana syrjässä kyläntieltä.
Pitkiä revontulikieluja syöksyi pohjoisen taivaan rannalta. Ne tuikkivat sikinsokin Linnunradan välkehtivän meren alla, kiemurtelivat ja painuivat läikehtien etelää kohti. Ne liikehtivät kuin ärsytetyt tarun jättiläiskäärmeet, jotka tuskan tavattomalla voimalla vääntelehtivät hehkuvilla hiilillä. Huikaisevia heijastuksia kirmaili aavemaisen nopeasti hulmuten pitkin sinertävän valkoista, säkenöivistä kidepisteistä kimmeltelevää hankea, heitellen salamoita laakson kupeiden hongikkoihin ja joen yllä leijuvaan litteäksi painuneeseen usvaröykkiöön. Väliin avautui tämä taivaan tuhatkätinen kellanvalkoinen kummitus, siellä täällä paljastaen palasen sinistä taivasta suurine ja rauhallisesti väräjävine tähtineen.
Toisella puolen jokea niemellä kasvavien koivujen raskaat oksat huokuivat kevyttä huurua, jonka pakkanen samassa silmänräpäyksessä kiteytti valkeiksi härmäkiehkuroiksi; niiden keskeltä puiden paksukaarnaiset rungot näkyivät vain mustina suonina. Mutta silmulehdet pusersivat pihkaa itsestään ja takeltuivat umppuaiheiden suojaksi.
Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt pakkasesta eikä pystynyt saamaan tolkkua jäätyneestä silmusta, istui oksalla, hennot koivet painuneina hyytävään kuuraan. Pakkanen oli tunkeutunut sen höyhenpuvun sisään pyrstön juuresta ja hiipi armottomana yli ruumiin. Silmälautaset painuivat kiinni, ja pää sekä kaula koettivat vetäytyä untuvapeitteen turviin, mutta turhaan. Jalat vatsan alle koukistuneina putosi pikku lintu lumelle… Mutta sen viimeinen aistimus oli suloista hyvinvointia. Se uneksi lentävänsä päiväpaisteen armaassa lämmössä. Nikko Nille kohotti katseensa. Hän huomasi lounaassa päin vilkasta liikettä yli tasaisesti kaartuvan lumikentän. Sen erotti pitkästä välimatkasta huolimatta varsin hyvin, sillä täysikuu oli juuri noussut idästä…
Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi tulla. Mikko Nille sanoi sen vielä ääneen: "Mutta se voi tulla." — Elle-raukka!… Jonakuna päivänä on hän yksin nuorena ja avuttomana. No niin! Nikko Nille ei tahdo silloin olla järin kova hänelle. Nikko Nille auttaa häntä. Mutta kun Elle sitte jonakuna iltana tulee hänen luokseen ja muistuttaa menneiden päivien rakkaudesta, silloin sanoo hän: "Minun on sääli sinua, Elle. Mutta sinä tiedät, että rakastan Aira Maritia ja Aira Marit minua. Ensi kuussa vietämme häämme." — Silloin murtuu Elle ja itkee katkerasti. Mutta hän sanoo Ellelle vain: "Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" — ja poistuu sen enempää virkkamatta…