(Osoittaa taloa oikealla.)
KALLE. Tässäkö! Voi, voi! Hyvä ettei hän nähnyt.
RAHIKKA. Hän ei ole nyt kotona.
KALLE. No minä tulen huomenna. Tule Wille nyt tahi mamma—. Hyvästi!
(Rahikka nyykkää hajamielisesti päätään, pojat lähtevät.)
IX:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Kävelee kadulla ajatuksiinsa vaipuneena.) Odota minua siellä, kyllä minä palaan. Se oli hänen vastauksensa tervehdykseeni. Ei edes kättä antanut. Minne olisi hänellä sellainen kiire ollut? Ja tuon toisen kanssa näin myöhään? Kummallista! Olisiko minun Selmani—? Mitä joutavia! Ei hän ole sellainen.—Ei hänen vaan olisi tuon tuulenpyörtämän seuraan pitänyt joutua. Häneen voipi niin helposti vaikuttaa—No odotanpahan. Mitä suotta päätäni vaivaa. Lie leikkiä ollut kaikki tyyni.—Mutta loppu tästä pitäisi tehdä.——Se nyt on kumma, ettei ihminen voi työtä, ansiota saada. Voi yhteiskunta, yhteiskunta! Sinä teet vääryyttä! Minä olen valmis uhraamaan itseni hyväksesi, anna minulle tilaisuus siihen, anna minulle työtä. Sinulta en pyydä muuta kuin leipää. Miksi pakoitat minua toivomaan muinaisia aikoja, miksi pakoitat minua kiroamaan tuhatvuotista sivistystäsi. Hahhahhaa! Kerskataan maailman suuresta edistyksestä ja kuitenkin ryöstetään syyttömiltä tärkeimmät, pyhimmät oikeudet. Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus mennä naimisiin kuin rikkaalla laiskurilla. Raha, raha!—
(Katsoo talon kulman taakse.)
Ketä nuo ovat?
(Katsoo tarkemmin.)