Tulee.
Kas niin! Nyt siis 19 vuoden vanha. Niin vanha ja kuitenkin näin keskenkasvuinen. Olenhan kuni koulutyttö, hapuroin sinne tänne, enkä kuitenkaan selville pääse, rauhaa saa. — Ennen syytin vaan vapauden puutetta, nyt huomaan, että itsessäni on salaisuus, joka vapauttani kahlehtii. Tuntuu aivan kuin salainen mato jäytäisi voimiani, enkä kuitenkaan saa selville, mitä se on. — — Vapauden puute ei sitä yksistään tee. — Jotain muuta se on. — Mitä? Sen tulevaisuus selittäköön. — Helppo ei vaan tämä taistelu ole. Jospa edes olisin kyllin voimakas äitiäni vastustamaan, mutta en voi sitäkään. Eilen sen jo näin. — Ah, kuinka mieleni olisi tehnyt nousta äitiäni vastaan, mutta sitä en voinut. — No, ehkä se parasta olikin. — Eihän se kerrassaan voikaan käydä. — Mutta Vilhelmiä kohtaan aion olla ankara. — — Koettakoonpa hän vaan enää minua tyhmän lapsen tavoin kohdella. — Mutta tuo ihmeellinen taikakeino, jolla hän minut valtaansa aina saa. — En mene enää hänen syliinsä, en anna hänen painaa enää itseäni rintaansa vasten. — Sillä hän minulta aina tahdon voiman viepi. — Kummallista, ettei vieraita näy. — Saapas nähdä, minkä lahjan Vilhelm taasen tuopi. — Tietysti jonkun tarpeettoman korukapineen. — Ja äitini hän antoi tietysti omansa — kaksi tusinaa hopealusikoita, niin, ja kultakantisen raamatun. Enon rohkeus minua kummastuttaa. Antaa alastoman naisen kuvan, Takasen Ainon. — Kyllähän sen äidin teki mieli jotain sanoa, mutta ei kehdannut. —
Pilkallisesti.
Onhan se kauheata, — alastoman naisen kuva!
Vakavasti.
Jos olisi miehen edes, se nyt ehkä oudolta tuntuisi!
V:s KOHTAUS.
Edellinen, Sirkku, Matti, Jukka ja Elli tulevat.
AILI.
No, pikku-lintuseni!