KASKI.
Niin! No?
EMMA.
Silloin olin jo varma siitä, että kohtaloni oli ratkaistu. Minä kannoin jo pienokaista. Se luutnantti, stasrotinnan veli, se juotti minut kerran juovuksiin ja narrasi. — Minä en tullut silloin mitään ajatelleeksi ja varomattomasti kyllä antausin hänen valtaansa. — — Pian kuitenkin silmäni aukenivat, mutta silloin oli jo myöhäistä. Päästäkseen minusta irti syytti hän minua vielä varkaudesta. Mihin lie näet kadottanut sikarikotelonsa ja sanoi sitten minun varastaneen sen. — Rouva uskoikin häntä, kertoi asian vielä äidillenikin, joka siitä suuttui niin, että hylkäsi minut kokonaan. Sepä se pahinta!
KASKI.
Emma-kulta! Itkekäämme yhdessä kohtaloamme. Kova on sinun kohtalosi ollut, mutta ei juuri sen parempi minunkaan. Vaikka olin sitounut olemaan tehtaassa kevääsen asti, läksin sieltä pois, sillä en voinut vastustaa haluani päästä tänne. — Tulin tänne ja sain kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut. Sinua itseäsi en löytänyt ja rupesin juomaan; join rahani, vaatteeni, kunniallisen nimeni, kaikki. — Tänä iltana aioin mennä hirteen.
EMMA.
Minun tähteni.
KASKI.
Itse olen syypää kaikkeen. Miksi en ensin etsinyt sinua ja saanut selitystä? — Olisimme siten aikaa sitten pelastuneet kurjuudesta.