ELSA.
Tulee vasemmalta, lähestyy hitain askelin kulmataloa, hyrisee boccacciota.
Kummallista! Mikä se on tuo tunne? — Aina kun aion astua tänne sisään, tuntuu aivan kuin joku pidättäisi minua ja samalla niinkuin hiiri pitkin selkääni vikeltäisi. — Enkö ole vielä tottunut tätä kotonani — hm — virkapaikkanani pitämään? Niin! Kolme vuotta, kokonaista kolme vuotta! — Kuinka pian se aika kuluu! Siellä istuu äitini tuvassa Mälarin rannalla rukkinsa ääressä, ajattelee kyyneleet silmissä: "Missä minun Elsaseni, missä minun ainokaiseni?" — Kuinka hiljaista, rauhallista oli siellä, joskin vaatteeni karkeat olivat, ruokani yksinkertaista. — Luulen ihan edessäni olevan tuon herttaisen kuvan. — Äitini kehrää niin onnellisena, tyytyväisenä kierot lasisilmät nenällään, virsiään hyristen, kissakin kehrää kyyryssä lämpimällä pankolla unisia silmiään availlen ja tuon tuostakin luoden minuun ystävällisen silmäyksen ikäänkuin ajatellen: "Eikö meidän elämämme ole sentään onnellisinta, mitä ajatella voipi."
Huokaa.
Ne ajat ovat olleet ja menneet! Hän on niin hyvä, rukoilee minun edestäni Jumalaa. — Uh! En tahdo Jumalaa ajatella, tulen vaan pahalle tuulelle. — Ja mitäpä häntä ajattelisinkaan, mokomaa säälimätöntä! Miks'ei hän kuullut rukoustani silloin, kun häntä avukseni huusin. Jos hän silloin olisi auttanut, olisin nytkin hänen lapsensa. — Hahhahhaa! Sanoihan tohtori Richard, ett'ei Jumalaa löydy laisinkaan, — eikä perkelettäkään. — Mutta jos tohtori on väärässä? Siellä se nyt nauraa paraillaan, hieroo kynsiään. — Hm!
Sisältä kuuluu surullista laulua.
Olisiko äitini suotta ollut niin varma siitä, että Jumala löytyy? —
Silloin ei minua hyvät päivät odota.
Laulu muuttuu nauruksi.
Niin! Se on oikein! Tässä ruvetkoon suremaan. — Iloinen tahdon olla niinkauan, kuin otsassani ei ryppyjä ole. — Sitten — niin, sen saan sitten nähdä.
XII:s KOHTAUS.