Aili nyykäyttää ylenkatseellisella säälillä päätään, katoaa.
Voi surkeutta! Miksi en heti antanut heidän naimisiin mennä! Olisihan minulla, Jumala paratkoon, varoja ollut. Mutta enhän ole moisesta vaarasta kuullut puhuttavankaan!
Huokaa.
Vaan mikä kerran on tapahtunut, siihen täytynee mukaantua. Koetan kestää kaikki tyyni niin, ett'ei hän mitään huomaa. Tekeydyn niin iloiseksi kuin mahdollista ja koetan häntä huvitella kaikella tavoin.
Ahrén tulee.
PROFESSORI.
Jaa, minun pitää nyt lähteä. Ottakoon näitä kahdesti päivässä.
AHRÉN.
Hyvä päivä, äiti!