VAINIKKA. Herra, te erehdytte. Ei tämä velka, niin sanoakseni, minua koske lainkaan.
TUOVILA. Vai ei koske vain. Katsokaa, tuossa on velkakirja täydessä laillisessa kunnossa.
VAINIKKA. (Tarkastaa paperia.) Jospa minä, tuota noin, niinkuin osaisin lukea. Minäkö olisin 10,000 markkaa velkaa! Ei ole totta!
TUOVILA. Vai niin! Te ette tunnusta koko velkaa, ettekä siis hyvillänne aio sitä maksaa. Hyvä! Kyllä minä voin teitä siihen pakoittaa. Minä varoitan teitä vielä kerran. Tietäkää, että minä en tyydy vähiin kulunkeihin. Tänään lähtee laiva kohta Hampuriin. Jollen sillä pääse, on edesvastaus teidän. Siis rahat tänne heti paikalla!
VAINIKKA. Mutta, herranen aika! Olisko se mahdollista, että minä olisin teille niin paljon velkaa?
TUOVILA. Ettekö te todella sitä tiedä? Vai olisitteko unohtaneet?
VAINIKKA. Sitä en usko.
TUOVILA. Mutta kun tässä on selvä velkakirja.
VAINIKKA. (Ajattelee.) Kun minä Tampereella oppi-poikana olin, ei minulla, tuota noin, ollut viittä markkaa suurempaa velkaa, ja kun sitten kisällinä Hämeenlinnaan muutin, olin Hartoselle 60 markkaa velkaa, mutta senkin minä maksoin pois. Kun minä sitten mestariksi pääsin, tein alussa kolmen sadan markan edestä velkoja—mutta en minä muista sen suurempaan velkaan joutuneeni.
TUOVILA. Tahdotteko maksaa pois velkanne vai ettekö?