TUOVILA. En minä ole koskaan itseäni siksi nimittänyt, vaan te minulle sen arvonimen annoitte.
(Ollinen puhuttelee Impeä.)
TUOVILA. (Ainalle.) Vai niin, rouva Ollinen! Luulen, että olemme tänään jo kerran tavanneet toisiamme, vaikka olimme molemmat kylliksi hätikköjä luulemaan toisiamme aivan vääriksi henkilöiksi. Minä tulin tänne velkomaan, mutta löysin täältä sen sijaan aarteen, joka himmentää noitten 10,000 markan arvon.—Tässä on morsiameni! (Näyttää impeä.)
AINA. Mitä!
TUOVILA. Rahojanne minä en tarvitse, (repii velkakirjan), sillä minä olen miljoonan omistaja, mutta kätenne, ystävyytenne jos saan, olen teille sydämmestäni kiitollinen.
OLLINEN. Te olette liiaksi jalomielinen.
TUOVILA. Suostutteko rupeamaan sukulaisikseni?
AINA. Mielellämme. Me iloitsemme siitä onnesta.
OLLINEN. Onnea vaan! (Kättelevät Tuovilaa ja Impeä.)
TUOVILA. (Vainikalle.) Ja te, suokaa anteeksi äsköinen käytökseni.
Erehdyksestähän sen tein.