Kahdeksantoista vuotta oli Erätölli saanut olla huhkainten asuntona, kun se taasen pääsi ihmisen palvelukseen. Ken oli moisen hökkelin kodikseen ottanut? Käykäämme sisään. Ei ole enää pöytää oikeassa nurkassa, ei ruskeata kolpitsakaappia. Entisistä huonekaluista on jälellä vaan tuo pölkkyjen päälle rakettu vuode, uusia ei ole lainkaan. Vähän olkia on vuoteelle levitetty. Niillä loikoo surkastunut vaimoihminen. Hän on niin ääneti, että joll'ei silloin tällöin hiljaa oikahtaisi, luulisi hänet kuolleeksi.
"Poikani, poikani! Tällä tavoinko annat äitisi kuolla?—Oi, Jumalani! Armahda minua! Lähetä hänet tänne. Muuta en pyydä. Kuolen mielelläni kun hänet vaan nähdä saan". Näin rukoili onneton itsekseen.
Jo on päivä korkealla. Pienet vesatkin levittelevät jo iloisina lehtiään taivaalla rehentelevän auringon paisteessa… Äkkiä kuuluu pamaus, joka vierii puulta puulle, kunnaalta kunnahalle yli soitten, kankahitten ja katoaa viimein kauas maanääriin. Jänis herää aamu-unestaan viidakossa, tetri tuolla lentää räpsyttää, tulee aivan töllin kohdalle, laskeutuu alas, yrittää taasen nousemaan, mutta turhaan; siinä maassa se vielä hetkisen tipikoitsee, availee suutaan muutaman kerran ja jäykkenee viimein veriselle nurmelle ihan töllille tuovan polun viereen. Tuolta rientää jo ampujakin esiin. Öllerö jänis, joka tuohon seisattui unen-pöpperössä töllöttämään, saa häneltä toisen täräyksen tulijaisiksi ja jää liikkumattomaksi… Kohta tallustaa näkyviin toinenkin metsästäjä, harmaapäinen vanhus täysi vastakohta tuolle ensintulleelle nuoremmalle. Mikä eroitus todella noissa kahdessa! Toinen hienoverinen, reipas nuorukainen, jonka verevät kasvot hehkuvat elämänhalusta, toinen paljon kokenut, ryppyinen vanhus, jonka suurta kreikkalais-nenää nuuskaajat saavat kateudella katsella. Sen tiesi vanhus; siksipä hän niin tuntuvasti nenäänsä puhuikin, jotta sen mahtavuus paremmin huomattaisiin. Niin ainakin vakuuttivat kadehtijat. Nuorukaiselta puuttui taasen kokonaan tuo kreikkalainen nenän koriste, pikemmin oli hänellä päin vastoin, mutta sen puutteen korvasi hänellä taasen korkea, älyä, miehuutta todistava otsa, jota kaunis tukka varjosti.
Vaikka väsyksissä, hyppäsi nuorukainen uljaasti kaatuneitten puitten yli töllin eteiselle tantereelle ja otuksista huolimatta suoraan ovelle. Ken olisi se muu ollut, kuin vanha tuttavamme Paavali, Venäjän perintöruhtinas.
"Teidän Korkeutenne, täällä on tetrikin!" huusi vanhus kumartuen jotain maasta nostamaan, mutta Paavali ei sitä enää kuullut. Sisälle riensi hän.
Kuultuaan pamaukset oli vaimo kääntynyt vuoteellaan. Tuossa lepäsi hän nyt tuijottaen ovea kohden. Entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka monta kertaa oli hänen sydämmensä ilosta värähtänyt tuon äänen kuultuaan, olihan se tuonut hänelle hetkiä, joitten muisteleminen oli hänen kurjan elämänsä ainoana lohdutuksena ollut.
"Hän tulee", huoahti vaimo, "ennenkuin Kallekaan on palannut.—Apua en häneltä kuitenkaan enää tahdo. Nähdä, puhutella vaan ja sitten kuolla."
"Te kutsuitte minua?" lausui perintöruhtinas lähestyen liikutettuna sairasta.
"Tule armahani, tule tänne luokseni, käy tuohon jalkoihini istumaan… Minulla on sinulle paljon sanottavaa". Näin lausui vaimo, ottaen kirjeen, jonka hän ojensi ruhtinaalle.
"Lue tämä! Siinä lienee jotakin, joka puhuu puolestani!" lisäsi hän.