"Avatkaa tämä arkku," pyysin. "Minä tahtoisin nähdä tuon onnettoman ystävänne ruumiin."
"Jos te ette olisi niin ihmeellisen ystävällinen meitä kohtaan ollut, niin emme sitä tekisi, mutta nyt sen teemme," lausui Wasilij, jolla näkyi olevan komentovalta muitten yli. "Jos kuitenkin sallitte meidän kaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten——." Minä suostuin siihen.
Sillä välin alkoi lutherilaiselta hautausmaalta kuulua laulua, luultavasti herra Rosenbergin haudalta. Olin kuulevinani professorin mahtavan hautajaispuheen, olin näkevinäni sukulaisten kyyneleet, seppeletulvan juhlallisen hautaustoimituksen jälkeen, jota ainoastaan muutamien nyyhkytykset häiritsivät, niin luulimpa istuessani tuon alhaisen sotamiehen ruumiinarkun alapäässä, näkeväni jo uljaan hautakiven, johon suurilla kultakirjaimilla oli piirretty "suuren" vainajan nimi, syntymä- ja kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin.— Ja mitä varten tuo kaikki? Oliko tuo vanhapoika kaiken sen ansainnut? Miksi oli juhlasaatto niin suuri ja komea? Miksi oli jumaluustieteen professori tullut hautausta toimittamaan? Miksi nuo seppeleet ja kyyneleet? Kaikki siksi, että vainajan oli eläessään onnistunut toisten tappiolla, työmiesten hiellä—ja millä kaikella—kasvattaa perimänsä puolen miljoonan omaisuuden kaksinkertaiseksi.
Nyt saivat sotilaat haudan valmiiksi. He nousivat haudasta. Lapion kärjellä nostettiin kansi pois ja näkyviini tuli nuoren miehen ruumis. Vaikka keltaiset, kylmät, todistivat nuo kasvot miehuutta ja samalla lempeyttä. Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen nenä, vaaleat viikset kohtalaisen suun yläpuolella, pieni parta—siinä miehen kassojen pääominaisuudet.
Katsellessani tuota vainajata, valtasi minut juhlallinen tunne. Tahdoin puhua paria sanaa koska ei kukaan muukaan tahtonut sanoilla vainajalle hyvästi jättää.
"Hyvät ystävät!" alotin. Sotilaat ottivat lakit päästään ja minä tein samoin. Huomautin ensin siitä, kuinka kohtalo maailmassa viepi ihmisen mukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi uneksiakaan, kuinka kaikki saattaa käydä aivan päinvastoin, kuin itse tahtoisimme ja kuinka viimein kuolo meidät tempaa pois usein juuri silloin kuin sitä kaikkein vähimmin odotamme. "Teidän sydäntänne karmelee," jatkoin "mullatessanne ystävänne tänne kaukaiseen maahan, mutta älkää sitä itkekö. Suomi on jo niin monta poikaansa hymyillen ottanut sylihinsä, että tekin huoleti voitte sen haltuun ystävänne uskoa. Tuo vainaja oli Tverin Karjalainen. Mikä oli hänkään muu—kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan ovat Tverin Karjalaisetkin. Sano sinä Wasilij kotiin tultuasi, hänen nuorelle vaimollensa, että niin katkera kuin Miikkulan surma onkin, älköön hän kuitenkaan sitä surko, että hänen Miikkulansa Suomehen jäi. Suomi ottaa ilolla syliinsä vaikka kaikki Tverin Karjalaiset!" Siihen lopetin vähäpätöisen puheeni.
Kyynelsilmin tarttui Wasilij nyt käteeni, kiitti ja lausui:
"Minä kerron Helenalle tästä, ja jos hän suostuu, rupean minä Miikkulan sijaan hänen mieheksensä."
Nyt pantiin kansi paikoilleen ja arkku laskettiin hautaan. Heitin kolme lapiollista multaa hautaan ja läksin liikutettuna pois, jättäen heidät hautaa täyttämään.