Kalle läksi hienon naisen kanssa ajamaan. Tuo nainen oli todellakin hänen sisarensa, langennut Tilda.
Onneton Kalle! Jospa hän olisi ymmärtänyt olla erillään vaarallisesta sisarestaan.
He saapuivat erään puurakennuksen edustalle Tarkk'ampuja-kadun varrella. Sisältä kuului laulua ja pianon soittoa. Kalle rupesi taasen epäilemään. Mutta kun hänelle Tilda rahaa lupasi antaa, astui hän sisään. Riemulla otti hänet siellä vastaan räyhäävä nuorukaisjoukko. Kalle pantiin hurraata huutaen sohvaan, ja pian alkoivat tämän posket viinistä punottaa. Hänestä alkoi tuntua niin ihmeen kummalliselta, hauskalta. Hän lauloi ja tanssi naisten kanssa, jotka olivat juominkeihin osaa ottamassa. Kalle ei ymmärtänyt mikä vaara häntä uhkasi, hän kiihtyi yhä kiihtymistään… Mitä sitten tapahtui sitä ei hän toisena päivänä muistanut. Sen muisti hän vaan, että hän oli luvannut salata kaikki äidiltään ja että hänellä hyvin hauska siellä oli, tavattoman hauska.
Eräänä iltana oli Kalle taasen sisartaan tervehtimässä, ja nyt alettiin häntä siellä nähdä tavan takaa.
Äiti kotona kyllä huomasi, että pojalla oli jotakin sydämmellä, mutta hän ei vielä tahtonut ruveta urkkimaan. Luuli näet hänen rakastuneen. Polonen äiti ajatteli aina mahdollisesti parempaan suuntaan. Mutta kauan ei hän epätietoisena ollut.
Kun Kalle yhä salaperäisemmäksi, alakuloisemmaksi tulla alkoi, rupesi vihdoin äiti tiedustelemaan, mutta hän sai vaan päännyykytyksen vastaukseksi. Kalle kiiruhti aina heti ovesta ulos eikä tullut sinä päivänä kotiin ennenkuin illalla. Hän oli kerran viekoitettu väärälle polulle, kukaan ei häntä oikealle ohjannut ja hän jatkoi kulkuaan, kunnes hän kaikessa yksinkertaisuudessaan oli niin pitkälle joutunut, että kääntyminen oli mahdotonta. Kun äiti vihdoin asian perille pääsi, olivat jo lankeemuksen jäljet poistumattomiksi tulleet. Lääkärin apukaan ei häntä kuolosta voinut pelastaa. Ennen kuolemaansa tunnusti hän vasta, että Tildan syyhän se oli, että hän ensin oli pahuuden tielle joutunut. Joll'ei Tilda olisi häntä "sinne" vienyt, ei hänen jalkansa ikinä olisi sinne löytäneet.
Synkkänä jäi nyt Lovisa matami kuolinpäiväänsä odottamaan. Nyt ei ollut Jumalan tahto enää tapahtunut. Ihmiskunta oli syynä hänen, rakkaan poikansa, ainoan lohdutuksensa, toivonsa surmaan…
Lovisa matamin naapurit eivät sen koommin nähneet synkkien kulmakarvojen alta tuon herttaisen vaimon lempeitä kasvoja.