Turhaan yritti konsuli selityksiin ruveta. Ensiksi ei hän säikäyksestä ja yhä kasvavasta sekavuudesta tahtonut saada kieltä palvelusta tekemään, toiseksi tukkesi poliisimies heti paikalla hänen suunsa, kun hän jo oli alkuun päästä…
Tultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi konsulin astumaan erääsen hämärään huoneesen, joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa ikkunat olivat lujasti raudoitetut; ovenkin pani poliisi mennessään kaksinkertaisesti lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen heittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset liitelivät kuni myllynpyöränä päässä, eihän saanut vyyhdin päästä alkua kiinni, eikä loppua löytänyt. Kauppa-asia Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de P., vaimo kotona — ehkäpä kuinka sairaana… Kaiken tuon lisäksi tuli vielä hirveä jano…
Jo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava. Hän ei sanonut sanaakaan, viittasi vaan vankia perässään astumaan. Konsuli astui poliisin perässä pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen päähän. Ovi avattiin, ja he astuivat suureen eteiseen, jossa kymmenkunta poliisimiestä istui hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään astuttuaan vaikeni keskustelu kuni ukkosen lyömällä, halveksivalla ivalla ja muutamat melkein petomaisella kostonhimolla konsuliin tuijottivat; hän voi lukea heidän kasvoissaan sanat: tuoko se siis on? Kylläpäs satuit!
Poliisi avasi ison oven ja käski konsulin astumaan sisään. Suuressa virastohuoneessa istui vanhanlainen harteva mies, jonka rypistettyjen, mustien kulmakarvojen alta pienet mutta pelottavan terävät silmät vilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui virkamies virkanuttu päällä. Salin nurkassa oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut virkamies, joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella hymyllä salaa konsuliamme tarkastelemaan.
»Astukaa lähemmäs», sanoi päämies.
Konsuli totteli.
»Mikä on Teidän nimenne?»
Konsuli ilmoitti nimensä.
»Mistä maasta?
»Suomesta!»