Andrei. Mutta luuletko hänen pitävän lukua meistä, jos ilmoitamme itsemme hänelle?
Audotja. Aivan varmaan!
Andrei. Mutta mitenkä saamme hänet uskomaan itseämme?
Audotja. Siihenkin on minulla keino. Lähtiessään Kaukaasiaan antoi isäsi minulle muistoksi pienen hopearistin, johon hänen nimensä »Nikolai Kosmin» oli piirretty. Kun minulla sitten oli odotettavissa kaikkein pahinta Jegor-herralta, kätkin tuon ristin varmaan piilopaikkaan.— Tule sydän-yön aikana Kosminin hovin puutarhaan, tuon vanhan kivikellarin viereen, niin näytän sinulle paikan.
Andrei. Hyvä!… Mutta, äitini, olethan sinä oikeauskoinen?
Audotja. Tietysti!
Andrei. Ja hän luonnollisesti myöskin… Minä olen siis puhdas venäläinen. Eikä pisaratakaan noitten pilkkaajoitten verta juokse suonissani…
Audotja. Ei pisaraakaan.
Andrei. Vaan venäläistä.
Audotja. Aatelisverta.