Neron vaino.

Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän on taivaan valtakunta. Matt. 5: 10.

Roomalaiset olivat hyvin vapaamieliset voitettujen kansojen uskontojen suhteen. Niinpä palveltiin tähän aikaan keisarillisessa Roomassa kaikenkaltaisia pakanallisia jumaluuksia, ja vapaasti harjoitettiin mitä erinkaltaisimpia pyhiä tapoja ja menoja. Kun Juutalaiset joutuivat roomalaisen ikeen alaisiksi, pysyivät heidänkin uskonnolliset olonsa entisellään. Alussa pitivät pakanat kristityitä juutalaisena lahkona eivätkä huolineet häiriten puuttua heidän uskonnollisiin asioihinsa, niinkuin esim. Feliksin ja Festuksen käytös Paavalia kohtaan selvästi osottaa. Mutta jota enemmän kristinusko aikojen kuluessa levisi, sitä suuremman epäluulon alaisiksi joutuivat sen tunnustajat pakanainkin silmissä. Kristityt eivät nimittäin, kuten kaikki muut, taipuneet kunnioittamaan ja palvelemaan keisaria valtakunnan suojelushenkenä, he eivät suostuneet ottamaan osaa pakanallisiin juhliin ja toimituksiin, eivät ottaneet vastaan valtiovirkoja eivätkä tahtoneet mennä sotapalvelukseen, — sanalla sanoen pyrkivät kaikessa kokonaan erilleen muista. Näin asiain ollessa muuttui luonnollisesti heidän asemansa piankin. Pakanain viha puhkesi ensi kerran julkiseen vainoon Neron hallitessa (v. 64).

Tämä keisari, jonka riettaus ja julmuus on tullut sananlaskuksi, oli v. 54 astunut valtaistuimelle. Hän on turmeltuneen pakanamaailman miltei julmin ja inhottavin ilmiö; murhatöitä, rajatonta epäsiveellisyyttä, kaikenkaltaisia rikoksia ja hulluuksia on koko hänen elämänsä täynnä. Kuinka Rooman kristillinen seurakunta, jonka vaiheet verellä ovat piirtäneet Neron nimen kirkkohistoriankin lehdille, oli syntynyt, sitä emme varmuudella tiedä. Muutamain vanhojen tarujen mukaan olisi Paavali perustanut tämän seurakunnan, mutta näissä taruissa ei voi olla mitään perää, koska kristityitä jo silloin löytyi Roomassa, kun apostoli ensikerran tuli sinne. Hyvin epäluotettava on sekin kertomus, että Pietari ensiksi olisi julistanut kristinuskoa täällä, eikä katolisen kirkon väitöstä, jonka mukaan tämä apostoli olisi ollut Rooman seurakunnan ensimmäisenä piispanakin, millään lailla voida historiallisesti todistaa. Maailman pääkaupunkina oli Rooma vilkkaan liikkeen kautta yhteydessä valtakunnan eri osien kanssa, ja luonnollisinta on olettaa, että kristinusko tällä lailla tuli tännekin. Kuinka tukala tämän seurakunnan asema oli keskellä tuota ääretöntä tapainturmelusta, jonka pohjatonta lokaa Paavalikin etenki Roomalaiskirjeen 1:ssä luvussa niin hirveillä väreillä kuvaa, voimme helposti arvata, ja nyt joutui se vielä lisäiisi mitä kovimman vainon alaiseksi. — Nero oli huvitettu näytelmistä ja kaikenkaltaisista hurjista leikeistä. Voidaksensa palatsistansa ihailla "Troijan paloa" sytytti hän Rooman kaupungin tuleen. Toiset kertoivat tämän vallattomuuden syyksi, että keisari päätti hävittää Rooman rakentaaksensa sen entistä komeammaksi. Oli miten olikin, syntyi hirveä tulipalo, joka tuhaksi poltti suurimman osan kaupunkia. Kodittomain onnettomuus ei koskenut tirannin luonnottomaan sydämeen, mutta kuin kansassa alkoi levetä se huhu, että hän itse oli valkean sytyttänyt, tuli hän levottomaksi. Hän oli kyllä maailman itsevaltias, mutta semmoisenakin täytyi hänen pelätä noiden lukemattomain, kaiken omaisuutensa menettäneiden raunioilla vaikeroitsevain ihmisten kostoa. Mutta Neron kavaluus keksi pian hyvänkin neuvon. Hän alkoi syyttää kristittyjä tulipalon toimeenpanosta ja sai helposti epäluulon kääntymään tuota "taikauskoista ja turmiollista lahkoa" vastaan. Eikä hänen tarvinnut kehottaa kansaa vihaan kristityitä vastaan voidakseen uusilla hirmutöillä tyydyttää hurjaa mieltänsä. Keksittiin mitä julmimpia kidutuskeinoja heidän surmaksensa. Kansan huviksi heitettiin heitä petojen raadeltaviksi noissa suurissa julkisissa näytelmissä, joita ajan turmelus tahtoi niin verisiksi kuin suinkin, taikka verhottiin heitä villieläinten nahkoilla ja härsytettiin koiria heitä kuoliaaksi repimään. Toisia ristiinnaulittiin, toisia kuljetettiin keisarillisiin puistoihin, missä he pihkaisiin vaatteisin puettuina sytytettiin valaisemaan keisarin toimittamia kansanhuvitteluja, joita hän tapansa mukaan hoviherrojensa ja irstasten naisten seurassa tuli katsomaan. Silloin merkitsi nimi "kristitty" samaa kuin "kuolemaan-tuomittu", mutta turvaten Herraan ja halaten päästä Hänen kunniaansa kestivät Jesuksen tunnustajat urhoollisesti kaikki tuskat. Luultavasti ei tämä Neron vaino ulottunut ulkopuolelle Roomaa, vaan surmattujen luku oli kaikessa tapauksessa hyvin suuri, ja kristittyjen kovat ja syyttömät kärsimykset herättivät joskus mielipahaa ja sääliväisyyttä pakanoissakin. Niinpä sanoo roomalainen historioitsija Tacitus, kertoessaan tästä kristittyjen vainosta: "heitä ei uhrattu yleisen hyödyn vuoksi, vaan yhden ihmisen julmuuden tyydyttämiseksi".

Luultavaa on, että Paavali ja Pietarikin kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa saman Neron hallitessa, vaikka myöhemmin, eli noin v. 67. Tätä näyttävät ainakin muutamat hyvinki vanhat kertomukset näiden apostolein viimmeisistä vaiheista todistavan. Mutta kun Luukas päättää Apost. Teot kertomalla, että Paavali Roomassa kaksi vuotta saarnasi evankeliumia, vaan ei mainitse mitään hänen kuolemastaan, niin emme saata olettaa apostolin kärsineen marttyyrikuolemaa heti vainon alussa. Muutamat kohdat Paavalin omissa kirjeissä todistavat samaa, josta syystä on tultu siihen päätökseen, että hän, päästyään ajaksi vapaaksi, toistamiseen joutui vankeuteen Roomaan. Sillä se että hän täällä vihdoin kärsi marttyyrikuoleman käy melkein varmuudella selväksi hänen toisesta lähetyskirjeestänsä Timoteukselle. Kertomuksen mukaan hän mestattiin miekalla, ja tämä on hyvin luultavaa, koska hän oli Rooman kansalainen.

Evankeliuminsa viimmeisessä luvussa kertoo Johannes Vapahtajan ennen taivaasenastumistansa kerta sanoneen Pietarille: "koska sinä olit nuori, niin sinä vyötit itses ja menit, kuhunkas tahdoit; mutta koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinun, ja vie, kuhunka et sinä tahdo", täten ilmoittaen hänelle, "millä kuolemalla hänen piti kunnioittaman Jumalaa". Että Pietari elämänsä loppuun asti muisti nämä sanat, sen tiedämme, sillä vielä vanhoilla päivillään hän kirjoittaa seurakunnille: "minä tiedän, että minun pitää pian tämän minun majani paneman pois, niinkuin meidän Herra Jesus Kristus minulle ilmoitti". Melkein epäilemätöntä on, että tässä on ristin kuolema kysymyksessä, sillä Herran vasta kerrotut sanat viittaavat selvästikin siihen, mutta missä ja milloin Pietari kärsi tämmöisen marttyyrikuoleman, sitä ei varmuudella tiedetä. Yleensä puhutaan uudessa testamentissa hyvin vähän tämän merkillisen apostolin myöhemmästä elämästä. Hän on kyllä itse kirjoittanut kaksi lähetyskirjettä, mutta niistä emme hänen ulkonaisten vaiheiden suhteen saa muuta tietää kuin että hän mahdollisesti saarnasi evankeliumia kaukaisessa Babylonissakin. Mutta kuinka hämärät hänen elämänsä viimmeiset vuodet tässä kohden meistä ovatkin, sitä kirkkaammalla valolla loistaa meille vuosisatojen etäisyydestä tämän niin rikkaassa määrässä armoitetun miehen hengellinen tila. Sen kuvastimena ovat hänen äsken mainitut kirjeensä, joissa ijankaikkisen elämän toivo niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, kehottaen meitä "ahkeroimaan, että me puhtaiksi ja nuhteettomiksi rauhassa löydettäisiin" sen Herran edessä, joka "ei viivytä lupaustansa." — Vanhojen kertomusten mukaan ristiinnaulittiin Pietari Roomassa samaan aikaan, kuin Paavali siellä kärsi marttyyrikuoleman. Clemens Roomalainen, eräs "apostolinen isä" (tällä nimellä nimitetään niitä, jotka olivat olleet apostolein opetuslapsia) kertoo hänen kuolemastaan seuraavaan tapaan: Peläten kuolemaa oli Pietari paennut vankilastansa Roomasta, kun Vapahtaja kaupungin ulkopuolella tuli häntä vastaan. "Minne sinä menet, Herra?" kysyi apostoli, ja Vapahtaja vastasi: "Roomaan vieläkin ristiinnaulittavaksi". Katkerasti itkien palasi Pietari kaupunkiin ja lohdutettuaan vaimoansa, joka ensiksi surmattiin, kärsi hän nyt marttyyrikuoleman. Nöyryydestä tahtoi hän tulla ristiinnaulituksi pää alaspäin. — Valitettavasti ovat kirkon säilyttämät kertomukset apostolein ja muiden merkillisten kristittyjen elämästä jo vanhimmista ajoista asti niin taruntapaisia, vieläpä selvästi totuudesta poikkeavia, ettei niihin ole paljon luottamista.

V. 68 päättyi Neron kurja elämä. Saatuansa kuulla Gallian ja Hispanian legionein nostaneen kapinan häntä vastaan ja lähestyvän Roomaa, pakeni hän eräälle maatilalle, missä vapautettu orja teki lopun hänen elämästään. Neron nimi herätti vielä tämän jälkeen kauhua kristityissä, sillä he odottivat häntä "antikristuksena" palajavaksi ennustamaan maailman loppua, jonka he luulivat olevan hyvin lähellä.

VIII.

Jerusalemin hävitys (v. 70).

— ne päivät pitää tuleman sinun ylitses, että sinun vihollises ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun jolta kulmalta.