Asettuen Novatianukselaisten kannalle vaativat Donatukselaiset ehdotonta puhtautta näkyväiseltäkin kirkolta, väittäen että kaikki kuolleet jäsenet ja kaikki luopuneet ainaiseksi ovat suljettavat sen yhteydestä. Tämän ohessa oli heidän moitteensa Caecilianuksen piispaksi vihkimisen suhteen johdattanut heidät siihenkin yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, että armovälikappalten voima riippuu toimittajan mielentilasta. Kaste, Herran ehtoollinen, samoinkuin muutkin pyhät toimitukset — niin he opettivat — eivät vaikuta mitään, jollei toimittaja kuulu "pyhäin yhteyteen." Tämä katsantotapa, joka, kuten tiedämme, ei suinkaan ole uusi ja joka sittemmin monessa eri muodossa tuon tuostakin on esiintynyt kirkossa, luovuttaa Jumalan kaikkivaltiaan sanan voiman ihmisille eikä suinkaan ole omiansa tuottamaan siunausta puolustajilleen. Unohtaen että "ei yksikään voi muuta perustusta panna, vaan se kuin pantu on, joka on Jesus Kristus," eksyivät Donatukselaiset perustamaan autuutensa toivon omaan pyhitykseensä sekä seurakuntansa luultuun puhtauteen, siten sortuen hengelliseen ylpeyteen, jonka surkeat seuraukset kaiken heidän ankaran kirkkokurinsa ja uskonnollisen innostuksensa uhallakin päivä päivältä esiintyivät yhä selvemmin. Turhaan saarnasi Donatus mitä ankarinta itsensäkieltämistä, vaatien lahkolaisiansa luopumaan kaikista toimista, jotka jollain lailla saattoivat vietellä heitä maailmaan, turhaan koki hän mitä korkeimmaksi rakentaa rajamuurin valtion ja kirkon välillä siten säilyttääksensä seurakuntansa puhtaana ja pyhänä. Montanukselaiset sortuivat epäsiveellisyyteen ja heidän hurja raakuutensa, heidän julmat veriset tekonsa turmelivat ennen pitkää kokonaan sen monessa kohden hyvän työn, johon he alkuansa tähtäsivät. Kuten vasta saamme nähdä, tuotti heidän lahkonsa, joka saavutti paljon jäseniä Pohjois-Afrikassa, täkäläiselle katoliselle kirkolle myöhempinä aikoina suuria vaaroja ja onnettomuuksia. Varoittavana opetuksena miten "Herra seisoo ylpeitä vastaan" on heidän nimensä säilynyt kirkkohistoriassa, joka heistä on lausunut paljon kovemman tuomion kuin se, millä he itse muinoin kirkkoa tuomitsivat.
XIII.
Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa vastaan.
Jos he sotisivat sinua vastaan, ei kuitenkaan heidän pidä sinua voittaman: sillä minä olen sinun tykönäs, sanoo Herra, vapahtamassa sinua. Jer. 1: 19.
Galeriuksen kuoltua pääsi hänen apuhallitsijansa, verihimoinen Maximinus, joka säälimättä oli ottanut osaa kristittyjen vainoomiseen, valtaistuimelle. Kernaasti olisi hän yhä edelleenkin jatkanut verenvuodatuksia, ellei Galeriuksen kristittyjen suojelukseksi antama lainsäädäntö, jonka länsimaiden silloiset keisaritkin olivat allekirjoittaneet, olisi häntä siitä estänyt. Sen sijaan koetti hän salaisilla ja kavalilla keinoilla muulla tavoin masentaa kristinuskoa. Niinpä määräsi hän kouluissa luettavaksi erään mitä törkeintä herjausta Kristusta vastaan sisältävän "acta Pilati" nimisen kirjan, jota aivan perättömästä väitettiin Pilatuksen tekemäksi. Samassa tarkoituksessa koetti hän minkä voi enentää pakanallisen jumalanpalveluksen loistoa, auttaen sen jo aikoja sitten kadonnutta lumousvoimaa lainaamalla sen avuksi kaikenkaltaisia itämaalaisia uskonnollisia menoja. Hulluutensa ja vihansa ohjaamana ryhtyi hän vähitellen kristityltä julkisestikin hätyyttämään, kieltäen heitä käymästä marttyyrien haudoilla sekä vaatien heitä uhraamaan epäjumalille. Monen Jesuksen tunnustajan täytyi jälleen kärsiä kovia kidutuksia uskonsa tähden; muutamia surmattiinkin.
Kauan olivat Aasian asukkaat huokaelleet julmien, tuhlaavaisten ja vallanhimoisten keisarein ikeen alla. Tuon tuostakin sattuneet rutto- ja katovuodet lisäsivät onnettomuutta. Ennen hedelmälliset ja kukoistavat maakunnat olivat suureksi osaksi autioina, lukuisat mierolaisparvet kulkivat paikasta toiseen kerjäten leipää ja harjoittaen väkivaltaisuutta. Ainoat, jotka auttoivat onnettomia, noudattivat siveellisyyttä ja tukivat horjuvaa valtakuntaa, olivat kristityt — ja heitä sorrettiin, vainottiin! Näin oli synti paaduttanut pakanamaailman, ja kuitenkin tarjottiin sille vielä nytkin pelastusta! — — Vähän paremmalla kannalla olivat länsimaan olot, ja täältä tuli kristityille vihdoin apu noiden alituisten vainojen sorrosta. Konstantius Cloruksen kuoltua olivat legionit korottaneet hänen poikansa Konstantinuksen valtaistuimelle. Hurskaan äitinsä Helenan kasvattamana oli tämä keisari jo lapsena tutustunut kristinuskoon, jonka maalliseksi tukeeksi Herra oli hänen valinnut. V. 312 marssitti Konstantinus sotajoukkonsa Italiaan, missä Maximianuksen poika Maxentius oli anastanut hallituksen. Tämä sotaretki oli oleva ratkaiseva kristinuskon tulevaisuudelle Rooman keisarikunnassa. Lähestyessään vastustajansa sotajoukkoa näki Konstantinus taivaalla ristin välkkyvän, johon kirkkailla kirjaimilla oli piirretty: "tässä merkissä olet sinä voittava." Monesta syystä täytyy meidän epäillä kertomuksen todenperäisyyttä, jos kohta kirkkohistorioitsija Eusebius vakuuttaa keisarin itse vielä vähää ennen kuolemaansa siitä hänelle puhuneen. Vaan oli miten olikin, se ainakin oli Jumalan sallimus, että julma Maxentius voitettiin tappelussa ja että Konstantinuksen pääseminen yksinvaltiaaksi nyt oli miltei taattu. Miten tärkeä tämä voitto oli kristityille tuli jo samana vuonna ilmi. Yhteisesti Illyrian hallitsijan Liciniuksen kanssa julkasi Konstantinus näet säädännön, jonka mukaan kaikki uskonnot olivat suvaittavat Rooman keisarikunnassa. Seuraavana vuonna kävivät voittajan aikeet kristinuskon suhteen vieläkin selvemmiksi Milanossa annetun uuden suvaitsemispäätöksen kautta, joka myönsi jokaiselle vapauden milloin hyvänsä kääntyä kristinuskoon. Valtakunnan itäisessä osassa täytyi Jesuksen tunnustajain kuitenkin vielä muutamia vuosia kärsiä vainoa. Voitettuansa Maximinuksen oli Licinius päässyt Nikomedian herraksi, vaan hänen mielensä alkoi pian yhä enemmän kääntyä kristittyjä vastaan samoinkuin hänen ja Konstantinuksen välinen ystävyys kävi yhä kylmemmäksi, kunnes se vihdoin muuttui katkeraksi vihaksi. Turvaten pakanalliseen puolueesen rupesi Licinius sortamaan ja vainoomaan kristittyjä, joita Konstantinus kaikin tavoin koetti suosia. Sota oli välttämätön. Viholliset sotajoukot, jotka nyt lähestyvät toinen toistansa valmiina taistelemaan viimmeiseen asti, eivät siis edusta ainoastaan kahta valtiollista puoluetta: taistelu on ratkaiseva paljoa tärkeämmän kysymyksen kuin se onko Licinius vai Konstantinus pääsevä valtakunnan yksivaltiaaksi, se on määräävä onko pakanuus vai kristinusko lopullisesti voittava Rooman keisarikunnassa. Ristinmerkki lipussaan marssi Konstantinus Liciniusta vastaan, joka kysyttyään neuvoja ennustajilta ja egyptiläisiltä uhripapeilta kehotti sotajoukkoaan urhoollisesti taistelemaan "uutta Jumalaa" vastaan. Viimmeisen kerran kangasti pakanuuden vanha unelma "voittamattomista jumalista" kristinuskon vihollisten silmissä. Se haihtui vereen Adrianopolin (Heinäk. 3 p.) ja Kalcedonin (Syysk. 18 p. 323) tappeluissa, missä Liciniuksen sotajoukot kokonaan voitettiin. — Konstantinus "suuri" oli yksinvaltias Rooman keisarikunnassa, kristinuskon voitto ratkaistu.
* * * * *
Tähän päättyy marttyyrikirkon aikakausi, jonka jaloudelle me monessa suhteessa turhaan saamme etsiä vastakohtaa tulevien ajanjaksojen kirkkohistoriasta. Kaikkien erehdyksien uhallakin, joita siinä ihmisten synnin vuoksi ilmaantuu, sisältää tämä aika niin paljon todellista ylevää ja suurta, etteivät Jesuksen katkerimmat vihollisetkaan pysty sen kunniaa himmentämään. Vastustamattoman selvästi todistaa se meille kristinuskon verrattomasta voimasta, ollen vielä meidän aikoinammekin historian jaloimpia todistuksia p. raamatun, jumalallisesta totuudesta. Se kirkko, joka voitollisesti kesti taistelussa vanhaa pakanamaailmaa vastaan, on yhä edelleenkin voittava, näyttäkööt uudemman ajan pakanuus ja epäusko miten vastustamattomilta tahansa. Marttyyrein aikakausi kehottaa Jesuksen tunnustajia urhoollisesti taistelemaan totuuden puolesta, koetuksen synkimpinäkin hetkinä luottamaan Häneen, jonka lupaukset ovat varmat ja totiset. Tämä opetus on Ignatiuksen, Polycarpuksen, Irenaeuksen, Cyprianuksen y.m. veritodistajain jälkeisille sukupolville antama suuri perintö, heidän kunniansa kautta vuosisatojen. Vaan älkäämme milloinkaan unohtako, ettei näiden jalojen sankarien kunnia ole heidän oma kunniansa, vaan sen Herran, jonka palveluksessa he taistelivat ja vuodattivat verensä, sillä ainoastaan näin ajatellessamme voimme oikein kiittää Häntä, joka on heidät ottanut tämän elämän taisteluista ja tuskista ikuiseen iloonsa.
Ole uskollinen kuolemaan asti,
niin minä annan sinulle
elämän kruunun.
Ilm. k. 2: 10.