Tästä tärkeästä kysymyksestä, joka mitä likeisimmästi koskee kristinuskon sisimpään ytimeen, syntyi nyt ankara taistelu. Arius sai paljon ystäviä, vaikka Aleksandrian piispa Aleksanteri erotti hänen virasta ja sulki hänen kirkon yhteydestä (321). Saatuansa tietää, minkä suuren häiriön Ariukselaisten päivä päivältä kasvava lahko oli tuottanut itämaiden kristityille, sekä turhaan koetettuaan kehottaa taistelevia puolueita rauhalliseen sopimukseen, päätti Konstantinus Suuri kutsua kokoon yleisen kirkolliskokouksen, missä riita oli ratkaistava. Kokouspaikaksi määräsi hän Nicaean kaupungin Vähässä-Aasiassa. Tänne saapui etenkin valtakunnan itäisestä osasta lukusa joukko piispoja, yhteensä noin 300, sekä lukemattomia presbyterejä, diakoneja ja kirkonpalvelijoita. Nähtiinpä täällä vielä sankareita veritodistajain riveistä, joiden kuihtuneet jäsenet "kantoivat Jesuksen Kristuksen merkkejä" sekä erakoita erämaan etäisyydestä. Avauspäivä oli Heinäkuun 6 p. Äänetöinnä odottivat kristikunnan edustajat keisarillisessa palatsissa, missä keskustelut olivat pidettävät, keisarin tuloa. Ensin saapuivat valtakunnan korkeimmat virkamiehet ja hetkisen kuluttua astui Konstantinus Suuri kokoussaliin. Kaikki nousivat sijoiltaan ja Caesarean piispa Eusebius, sama mies, jonka kirjoittamasta kirkkohistoriasta ennen olemme puhuneet, tervehti keisaria ylistyspuheella, jonka liialliset kiitoslauseet selvästi ilmaisevat, kuinka suuressa määrässä ihmispelko ja maallinen mieli jo tähän aikaan olivat tahranneet kirkon menneistä päivistä perityt yksinkertaiset, jumalanpelon ja sydämmenhartauden synnyttämät tavat. Konstantinus vastasi: "Toivoni on täytetty nähdessäni teidät, ystäväni, täällä kokoontuneina; siitä kiitän maailman kuningasta, joka paitsi paljon muuta hyvää on minulle tämänkin armon suonut. Me olemme täällä yksimielisesti koossa eikä mikään vihollinen ole onneamme häiritsevä. Tyhjäksi on jumalankieltäjäin väkivalta tehty, eikä perkele ole onnistuva muulla tavoin häväistä Jumalan lakia. Kirkon sisällinen eripuraisuus on sotaa ja verenvuodatuksia vaarallisempi. Korkeimman avulla voitettuani viholliset, en luullut minulla muuta tehtävää olevan kuin kiittää Jumalaa niiden kera, jotka minun kanssani olivat päässeet vapaiksi. Mutta kuultuani teidän eripuraisuudestanne, älysin asian varsin tärkeäksi ja sentähden päätin kutsua teidät kokoon, jotta pahe minun kauttani poistettaisiin. Minä iloitsen nähdessäni teidät täällä, mutta vasta silloin tiedän yritykseni onnistuneen, kun olen tullut vakuutetuksi hyvästä sovustanne, jota teidän Jumalan pyhinä tulee muillekin opettaa. Älkäät siis kauan miettikö, te Jumalan ystävät ja huonekuntalaiset, te meidän yhteisen Herramme ja Vapahtajamme hyvät palvelijat; kiiruhtakaat poistamaan tämän eripuraisuuden syyt ja avaamaan kaikki epäilyksen solmut rauhassa sepitetyillä uskonlauseisilla. Siten tekisitte mitä Jumalalle otollista on ja tuottaisitte minulle, teidän kanssapalvelijallenne, mahdottoman suuren ilon."

Pidettyään tämän puheen sekä määrättyään Corduban piispan Hosiuksen puheenjohtajaksi, ryhtyi Konstantinus nyt johtamaan tätä ensimmäistä yleistä kirkolliskokousta, jonka suurta merkitystä kristillisen kirkon historiassa hän ei aavistanutkaan. Sievä, majesteetillinen käytöksensä, sointuva äänensä, purppurainen, kalliilla koristeilla varustettu pukunsa, loisto ja komeus, jonka vertaista kristityt eivät milloinkaan ennen olleet nähneet — kaikki teki suuren vaikutuksen läsnäolijoihin. Miten surkeata, vaarallista! Konstantinus suuri oli tähän aikaan vielä pakanuuden ylimmäispappina ja hänen käsityksensä täällä ratkaistavista kysymyksistä oli silminnähtävästi arveluttavan pintapuolinen, ja kuitenkin pidettiin häntä miltei puolijumalana, jonka neuvoja ja vaatimuksia kaikkien tulisi nöyrästi noudattaa.

Keskustelu alkoi. Ariukselaiset olivat enemmistössä, ja kun keskipuolue, jota Eusebius Caesareasta ja Nikomedian samanniminen piispa johtivat, kallistui heidän puolellensa, näytti heidän voittonsa varmalta. Vasta-väitteet olivat laimeita, kehnoja; on meistä kuin olisi totuuden Henki jättänyt harhailevan kristikunnan oman onnensa nojaan. Ja kuitenkin on Herran asia täällä ajettava, kristinopin ydin säilytettävä puhtaana siunaukseksi tuleville sukupolville! Niin, asia on Herran, ja sentähden on Hän nytkin läsnä seurakuntaansa! Eräs nuori diakoni — Atanasius on hänen nimensä — pyytää sananvuoroa. Hän on oleskellut Antoniuksen luona erämaassa, kuullut erakkojen huokauksia, nähnyt heidän taistelevan syntiä vastaan. Nämä muistot yhtyvät hänen omaan kokemukseensa — hän tietää, ettei Ariuksen Kristus kelpaa tyydyttämään särjettyä sydäntä, rauhatonta omaatuntoa, eikä kaikki maailman mahti eikä vastustajainsa lukuisuus saa tätä hänen uskoansa horjumaan. Turhaan ponnistivat Ariukselaiset kaikki voimansa säilyttääksensä äsken vielä taatun asemansa: Atanasiuksen jalot puheet, hänen selvät, raamatusta otetut todistuksensa sekä loistava puhelahjansa kumosi heidän väitöksensä. Keisarinkin suostuttua Atanasiuksen puolustamaan oppiin, päätti kokous lopullisesti että kirkon tunnustukseen oli otettava oppikaava, jonka mukaan Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä sekä Hänestä ijankaikkisesti syntynyt. Keisarin uhkauksien pakottamina allekirjoittivat ariukselaiset piispat muiden kera tunnustuksen paitsi kaksi, jotka samoin kuin Ariuskin ajettiin maanpakoon.

Kuten ennen on mainittu, ratkaistiin täällä Nicaeassa myöskin riita pääsiäisjuhlan viettämisestä sekä Stefanuksen ja Cyprianuksen välillä syntynyt, kiistan alaiseksi jäänyt kysymys harhaoppisten kasteesta. Pappien oikeudesta elää avioliitossa syntyi vilkas ja kiivas keskustelu. Vihdoin onnistui egyptiläisen piispan Pafnutiuksen, joka vainojen aikana oli kärsinyt kovia kidutuksia ja jota kaikki kunnioittivat ankaran kirkkokurin puolustajana, kumota niiden vastaväitökset, jotka, väärin käsittäen papin asemaa maallisten olojen suhteen, sanoivat, hänen avioliittonsa olevan Jumalan sanan vaatimuksia vastaan. Noudattaen vanhaa tapaa sitoutuivat korkea-arvoisemmat papit kuitenkin naimattomuuteen.

Muiden kysymysten ohessa keskusteltiin papiston eri arvoluokistakin. Rooman, Aleksandrian, Antiokian sekä Jerusalemin piispat ovat — niin päätti kokous — pidettävät muita piispoja arvokkaampina. Heitä kutsuttiin patriarkoiksi.

Kaksi kuukautta kesti tämä merkillinen kokous. Sen keskustelut ja päätökset paljastivat usein kristikunnan monessa suhteessa turmeltuneen tilan sekä tuota maailman kunniaan ja valeloisteesen mieltynyttä katsantotapaa, joka tämän aikakauden kuluessa sittemmin yhä suuremmassa määrässä ilmaantuu Jesuksen tunnustajissa. "Saattoi uskoa näkevänsä Kristuksen valtakunnan kuvan" huudahtaa Eusebius kertoessaan siitä juhlasta, jonka Konstantinus vietti kokouksen aikana sattuneen valtaistuimelle-astumisensa päivän johdosta, sekä muistaessaan sitä suosiollista lempeyttä millä papistoa tässä tilaisuudessa kohdeltiin. Ihastuksensa saa hänen kysymään: "onko tuhatvuotinen valtakunta nyt tullut?" ja moni muu Herran seurakunnan paimen ajatteli samaan tapaan! Haikeat tunteet valtaavat sydämmemme näitä lukiessamme, ja moni kysynee epäillen: miten kelpaavat tämän aikakauden kristityt puolustamaan totuutta ja vastustamaan maailmaa, kun maallinen mieli ja maailmanrakkaus näin on päässyt heissä valloille? Vastaus kuuluu: jos mikään, niin todistaa juuri Nicaean kokous, missä miltei pakanallinen keisari ja kunnianhimoiset hovipapit edustivat kirkkoa ja vastustaen Ariusta puolustivat oikeata oppia, sen Herran voimasta, joka synnin ja kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin voittosasti johdattaa seurakuntaansa ja on taisteleva sen puolesta päivien loppuun asti.

IV.

Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle; hänen kuolemansa.

Parempi on uskaltaa Herran päälle Imin luottaa päämiehiin. Ps. 118: 9.

Niistä henkilöistä, jotka ottivat osaa Nicaean kokoukseen, on Atanasius epäilemättä etevin. Tämän mainion miehen aikuisemmat elämänvaiheet ovat hyvin vähän tunnetut. Tiedämme vain hänen jonkun aikaa oleskelleen Antoniuksen luona erämaassa sekä siellä harjaantuneen erakkojen ankaraan elämään. V. 319 ryhtyi hän diakonina Aleksandrian seurakuntaa palvelemaan ja semmoisena esiintyi hän Nicaean kokouksessa, missä hän palveli koko kristikuntaa, Herran voimalla jalosti edustaen tuota suurta taistelua totuuden puolesta, josta vasta olemme kertoneet, Aleksanterin kuoltua valittiin Atanasius Aleksandrian piispaksi (326). Ainoastaan vastahakoisesti suostui hän vastaanottamaan tämän viran, hyvin oivaltaen, ettei Nicaeassa toimeensaatu sovinto ollut luotettava, sekä että vastapuolueen koko viha ennen pitkää oli kääntyvä juuri häntä vastaan. Kaikin voimin koettivat Ariukselaiset saavuttaa entisen valtansa, käyttäen mitä viekkaimpia keinoja päästäksensä tarkoitustensa perille. Heidän johtajanansa näissä juonikkaissa yrityksissä oli Eusebius Nikomediasta, jonka ylpeys oli saanut kovan iskun ariukselaisuuden eduksi Nicaean kokouksessa tekemäinsä välittämisehdotusten tyhjään rauetessa, eikä hän säästänyt voimiansa kostaaksensa Atanasiukselle. Apuna oli hänellä keisarin sisar Konstantia, joka oli hyvin mieltynyt Ariukselaisiin ja lakkaamatta rukoili veljeänsä noudattamaan lempeyttä heitä kohtaan. Juonet onnistuivat: Arius sai luvan esiintyä hovissa, esitti Konstantinuksen hyväksyttäväksi uuden oppikaavan, jonka suuri joukko itämaan piispoista arveli varsin oikeaksi. Siihen mielistyi keisarikin, joka, peruuttamalla Nicaean kokouksen lausuman tuomion, puolusti Ariuksen ottamista kirkon yhteyteen. Kaikki olivat valmiit suostumaan kristikunnan mahtavan suojelijan vaatimukseen; Atanasius yksin pani ankaran vastalauseen, ja niin suuren vaikutuksen teki "jumalallisen miehen" käytös vielä nytkin keisariin, että yritys sillä kertaa raukesi tyhjään. Mutta leppymätön oli Ariukselaisten viha. Keksien kaikenlaisia syytöksiä ja sepittäen jos minkäkaltaisia kanteita Aleksandrian piispaa vastaan, onnistui heidän vihdoin kokonaan muuttaa Konstantinuksen mieli. Vaikka Atanasius selvästi näytti toteen kaikkien häntä vastaan tehtyjen syytösten perättömyyden, vaikka hänen virkamiehensä näiden vehkeiden ohessa monesti mitä surkeimmalla tavalla paljastivat epärehellisyytensä ja halpamielisen kostonhimonsa, kävi Konstantinus yhä kuurommaksi oikeuden vaatimuksille. Seuraus oli, että Atanasius tuomittiin virkansa menettäneeksi ja ajettiin maanpakoon Gallian maakunnan Trier nimiseen kaupunkiin.